Iltapäivän kultainen auringonpaiste pilkoitti kuusten runkojen välitse. Hyttyset surisivat tyynessä ilmassa. Ylt'ympäri kaikkialla hehkui syksyn väriloisto. Koivut paloivat kuin kokkotulet metsän sinertävässä tummuudessa. Mustikanvarret suikersivat ruosteenruskeina pronssinkarvaisten sanajalkain seassa, ja tahtomattaan he molemmat ajattelivat keväistä metsää, salavan harmaita untuvia ja vuokkojen tähtimattoa, joka peittää maan tuhannet elinvoimaisen vihreät taimet.
"Syksy tulee", virkkoi Gärda surullisesti.
"Niin tulee."
Tage oli hetkisen vaiti. Hän tunsi niinkuin Gärdakin, että ilma oli varjossa kylmää. Hän näki keltaiset lehdet, joita hiljalleen varisi tielle. Mutta Gärdan kevyt hengitys ja hänen hameensa kahina kuuluivat hänestä suloiselta musiikilta metsän hiljaisuudessa. Hän tarttui lujasti Gärdan käteen ja lisäsi:
"Mutta me kaksi emme sure syksyn tuloa. Koittaahan kevät jälleen — meille niinkuin metsällekin."
* * * * *
Leif oli odotellut päivät päästään jännityksessä, joka vihdoin kävi sietämättömäksi; hän oli vartonut Ebban kutsua.
Se tulikin viimein. Hän istui eräänä iltapäivänä verannalla. Laakso lepäsi autereisena, sininen harso tuntureilla ja hopeavälke rinteiden liuskakivikatoilla. Koivikon latvat kellersivät, ja puutarhan aidan takana kohosi pihlaja veripunaisine marjaterttuineen. Leif seurasi katseellaan muuttolintuparvea, joka kiiti mustana juovana halki vaalean avaruuden.
Yht'äkkiä hän tunsi käden kosketuksen olkapäällään, ja nostaessaan päänsä hän näki Gärdan itkettyneet kasvot.
"Siskoni pyysi minua kysymään, tahtoisitteko tulla hänen luokseen. Siellä — siellä on pian loppu käsissä."