Leif nousi ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta.
Avattuaan hänelle oven Gärda vetäytyi hiljaa pois jättäen heidät kahden.
Leif meni vuoteen luo ja kumartui Ebban puoleen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt hänet. Kuinka muuttunut hän oli — surullisesti muuttunut… Itku kuroi Leifin kurkkua.
"Leif." — Ebban käsi haparoi peitteellä tavoitellen hänen kättään. — "Olen pyytänyt sinua tänne sanoakseni sinulle jäähyväiset. Minä kuolen pian."
"Ebba, Ebba!" — Leif painoi kasvonsa hänen kättänsä vasten salatakseen kyyneliään, joita ei voinut pidättää.
"Älä ole suruissasi minun tähteni", sanoi Ebba lempeästi. "Minä olen pelännyt kuolemaa, mutta en pelkää enää. — Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa."
"Ebba, minä teen mitä ikinä toivot."
"Mutta se kenties ei ole helppoa." — Ebba vaikeni ja henkäisi vaivalloisesti. — "Tahdoin pyytää sinua palaamaan vaimosi luo ja asumaan hänen ja poikasi kanssa!"
Leif kohotti äkisti päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat paheksuvasti.
"Ei, Ebba, sitähän et voi pyytää!"