"Kyllä", sanoi Ebba lujasti, "minä luulen, että sinä olet tehnyt vaimollesi suurta vääryyttä. Hän on paljon kärsinyt sinun tähtesi. Ja jospa et voikaan häntä rakastaa, niin te kuitenkin voitte sietää toisianne, kun ajattelette lasta."
Ebban silmiin tuli melkein äidillisen hellyyden loiste. Hän teki kädellänsä liikkeen, ikäänkuin ajatuksissaan olisi hyväillyt lapsen päätä.
"Pikku poikanen — oi, minä olen niin paljon ajatellut häntä viime aikoina. On kuin tuntisin hänet, Leif. Hän kulkee ja ihmettelee, miksi hänellä ei ole isää niinkuin muilla pikku pojilla, ja kaipaus käy yhä suuremmaksi, mitä useammat vuodet kuluvat. Hän joutuu kouluun, ja siellä toiset lapset kyselevät häneltä kaikenmoista, johon hän ei osaa vastata. Sääli poikaa! Älä anna hänen kasvaa niin hyljättynä ja laiminlyötynä. Ole hänelle hyvä ja pidä hänestä" — veri syöksyi Ebban kasvoihin, mutta hän ei irroittanut katsettaan Leifin silmistä — "pidä hänestä, niinkuin hän olisi minun!"
Liikutettuna ja voitettuna Leif kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi hellästi kosteat, vaaleat hiukset hänen otsaltaan.
"Minä lupaan sen, Ebba. Pikku Reidarilta ei ole mitään puuttuva. En koskaan unohda, että sinä olet rukoillut hänen puolestaan. — Oma rakkaani — niin, salli minun sanoa se tämä ainoa kerta. Nythän me olemme kaikkien, ihmislakien yläpuolella. Sinä olet ollut minun koko maailmani."
"Ja sinä minun", kuiskasi Ebba.
"Voitko antaa minulle anteeksi — että — että…"
"Älkäämme puhuko anteeksiannosta, me kaksi. Tahdon kiittää sinua siitä, että tulit elämääni ja teit minut niin onnelliseksi."
Leif oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja laskenut hänen päänsä olkaansa vasten. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan pitkään aikaan. Hiljaisuudessa kuului ikkunan takaa pääskysten viserrys ja joen kohina.
Vihdoin Ebba kohotti katseensa ja kuiskasi: