16 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies ei ole tullut…
On päiviä, jolloin äiti prioritar ei ole lempeä. Hän johtaa luostaria hyvin ankarasti, niinkuin isäni johti pitsitehdastaan.
Hän ei välitä siitä mitä me puhumme, ei tahdostamme eikä elämästämme; hän välittää koneistosta, johon kuuluvat sisarkunta, säännöt, luostarin talous.
Hänen hyvyytensä on suuri, mutta on olemassa päiviä, jolloin hän olisi valmis kulkemaan kyyneleittemme ylitse. Kappelissa ei hänen ryhtinsä ole samankaltainen kuin muiden nunnien. Hän seisoo suorana, pää pystyssä, hän on hallitsijatar, joka puhuu hallitsijalleen eikä pelkää. He hoitavat kumpikin toimensa, kuten tulee.
Kello kymmenen illalla.
Tänä iltana näin äiti priorittaren itkevän, hän ei oikein itkenyt, mutta hänen silmänsä olivat ylevästi kosteat; muuten hän tukahdutti tuskansa.
Minä tulin hänen luokseen puhuakseni itsestäni, aioin sanoa: "En ole sellainen, jollainen minun tulee olla, katso, millainen olen, minä olen onnellinen…"
Mutta sain nähdä hänet, ja minä sanoin aivan matalalla äänellä:
— Äitini!