Pöydälläni on kaksi ruusua kristallimaljakossa; punaisen ruusupensaan kukat ovat kuin oivallisella kallisarvoisella voiteella sivellyt. Ne saavat minut huokailemaan.
Ruusu, jonka jokaisesta terälehdestä virtaa vieno tuoksu, valkoisen kammion hiljaisuus ja, etäisyydessä, raskas ja uhkuva, kyyhkysen lailla henkivä kesä, kaikki tuo herättää kaipuuntunteen, uuvuttavan, hämmentävän kaipuuntunteen…
Miksi viemme kätemme sydämellemme, kun emme voi käydä käsiksi siihen mikä lumoaa meidät?
Siksiköhän, että kaipaamme!
Sisar Marthe ja sisar Colette nauroivat aamulla, kun tapasivat minut seisomassa ruusupensaan edessä mietteisiin vaipuneena, kuin ääniä kuullen.
— Näytät olevan haltioissasi, sisar, lausui sisar Marthe iloisella ja kevyellä äänellä.
Ja nuori sisar Colette nauroi tyhmästi.
Hän on maalaismaisen ruma.
Hänen kasvonsa ovat hieman vinot, pienet ja happaman näköiset ja itseensä sulkeutuneet ja tuovat mieleen syyslinnut, jotka muistuttavat katajaa ja berberispensasta.
Sisar Catherine on hirmuisesti laihtunut. Hän on ihmeen kaunis. Mennessään Herran ehtoolliselle hän ikäänkuin sammuu, ja kun pappi jakaa leivän, pitää hän käsiänsä sydämellään kuin olisi se halkeamaisillaan. Näyttää siltä kuin hän auttaisi pappia, vahvistaisi häntä ja sanoisi hänelle: "Isäni, isäni, sinä ja minä, olemmehan ainakin me molemmat kylliksi vahvat kestämään tällaista onnea?…"