Sisar Catherine ei rakasta Jumalaa niin suuresti kuin luulin.
21 p:nä kesäkuuta.
Puutarha on kaunis, käytävien hiekka näyttää aivan yhtä heleältä kuin lammikon tai suihkukaivon vesi. Siellä on kurjenpolvista muodostettu kukkaisaita, joka on niin sileä kuin olisi joku sivellyt sen sellaiseksi kädellään. Hiljaisuus puhuu kukille ja vaiti olevat kukat vastaavat.
Sisar Marthe kävelee puutarhassa, hän sanoo, ettei tänä vuonna saada luumuja juuri ensinkään.
— Mutta katso, sisareni, kuinka auringonlasku levittää tänä iltana vienoa loistetta Gélosin laaksojen yli. Näetkös tuota keltaista juovaa? Se on kuin sydäntäni vasten asetettu pieni kultainen tikari…
30 p:nä kesäkuuta.
Ei kukaan, ei äiti prioritar eikä rippi-isä aavista minun tekojani, minä olen ainoa joka ne tiedän. Olen kirjoittanut Julien Viollettelle, että tänä iltana puolen yön aikana tahdon nojautua ulos ikkunastani, niinkuin hän on pyytänyt minua tekemään. Vielä minulla on aikaa jättää se tekemättä… En halua jättää sitä tekemättä… Jumalani, minussa on jotakin, joka noudattaa sitä mitä miehet tahtovat, ne miehet, jotka eivät ole pappeja. Kun lääkäri, joka tulee tänne, pyytää minulta jotakin, teen minä sen. Jumalani, käske, että heti jätän suletun ikkunani…
Oi! onko keskiyö ohitse? enkö vielä ole avannut ikkunaani…
Kello kaksi aamulla.
Avasin ikkunani nähdäkseni oliko hän tullut. Hän seisoi siellä, tunsin itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan. Sanoin kiivaasti ja suuttuneesti: