Hän nauroi, niinkuin joku joka sanoo: "täytyy odottaa".
Mutta sitten hän ymmärsi, että kaikki, mitä hänelle tunnustin, oli totta, totta se että rakastin hiljaisuutta, rauhaa, jota nyt tunsin.
Tämä viime viikon mielenliikutus, tämä hulluus ei kuulu minun luonteeseeni…
* * * * *
En ymmärrä, kuinka pyhimmätkin seikat pian käyvät luostarissa jokapäiväisiksi. Nyt ei enää välitetä paljoa sisar Catherinen haavoista.
"No, sisareni?" kysytään häneltä perjantaisin uteliaisuudesta, — hän näet tuntee ne parhaiten perjantaisin, — sillä tahdotaan tietää, vieläkö sitä jatkuu.
Mutta näyttää siltä kuin äiti prioritar, katsellessaan sisar Catherinea, ajattelisi hieman moittien: "Jospa toki hiukkasen hillitsisitte itseänne, sisar!"
Julien näytti minulle pieniä kuvia, jotka hän oli tehnyt minusta, ja minä loukkaannuin. Nunnasta ei sovi piirtää kuvia.
24 p:nä syyskuuta.
Se oli todellista, Jumalani, minä vannon, että se oli todellista, se katumus, suuri väsymys, inho, jota tunsin kulunutta elämääni ajatellessani niinä päivinä, joina olin sairaana. Olin heikko, ravinnotta, sinä ylläpidit minua, rukoilin täydestä sydämestä, olin onnellinen; olen tullut terveeksi, mutta sinä olet mennyt luotani, ja olet jättänyt minut sen kaipuun valtaan, jonka olet meihin istuttanut, oi Jumalani!