Se pelotti minua. Auringot, kauniit maat, hellyys, hyvät tuoksut, kaikki halut muistuttivat tässä kirjassa suuria haavoja, ja rakkaus oli tuskaa ja vaivaa huoneissa, joissa ilma on raskaampaa ja tukehduttavampaa kuin kappelissa.
Luostarissa eläessään ei voi kaikkea kokea; en tunne kuten Baudelaire, joka on tuon kirjan kirjoittaja. Julien ihailee sitä, mutta hän käyttää hellempiä sanoja, hän sanoi eilen suudellessaan minua:
Sä tähti silmäni, sä päivä luontoni, Sä enkelini, rakkauteni mun.
Erittäin paljon pidän erään luullakseni XVI vuosisadalla Limonsinissa syntyneen Rosardin oppilaan runoteoksista. Hänen runonsa ovat niin ihania, että opettelen ne ulkoa.
Pyhimyksiemme muistan joskus rukouksissaan käyttäneen yhtä hellää kieltä, sellaista kieltä kuin toivioretkeläinen, jolla on pyhiinvaellussauva sekä näkinkengänkuorilla ja vanhoilla kauniilla luonnon, auringon, veden ja lintujen vertauskuvilla kaunistettu päähine.
Julien sanoo:
— Täytyy uskoa runoilijoita, he tietävät kaikki paremmin kuin me: runous on maailman totuus.
Tässä runo, josta paljon pidän:
Mi pidättävi teitä? Mi pelon mieleen tuo? Kas, ystävyys se vahvaks' toisen ystävyyden luo, Sit' ettei pelko vavistuttaa saata konsanaan! Pois erhetys mi sielun kietoi kahleisin! On suurin onni päästä lemmen paratiisihin Pois siihen, jota hekumaksi kutsutaan!
Tuon onnen heittäenkö te rientäisitte pois? Miss' silmänne? Ja kuvitella ettekö te vois Mi teidät lemmen ylevyyden saattais tuntemaan. Oot lainen kylmän, järjettömän kallion Jos vedä sua aina tuli sammuttamaton Ei sinne, mitä hekumaksi kutsutaan.