Lemmenhekuma on silmänräpäys, hiljainen ja suuri kuin ääretön holvi. Se on hetki, jolloin väsynyt olentomme muistuttaa sotaista tahtoa, muistuttaa lakedaimonilaista juoksijaa, joka ei pysähtynyt ennenkuin kuollessaan.
Sielu liikkuu nautinnon toisesta äärestä toiseen kuten silkinhieno tuulahdus, joka huojuu kahden neilikkarivin välillä.
Oi, suloinen synti!
Mikä rauha! ei enää pelkoa kuolemasta, ja jos luostari, koko maailma, kammion katto syöksyisi sisään, niin ajattelisi: Vähät siitä! mitäpä minä siitä huolisin, ei sieluni tajua muuta kuin omat tunteensa…
6 p:nä lokakuuta.
Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden, jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä miksi hän otti minut uskotukseen.
Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli häntä.
Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä kuulisi hänen puhettaan.
Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis, kovin hemmoteltu, hyvin paha, — niin vakuutti hän, — oli naimisissa nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän lauloi lauluja, sillä — se on totta — sisar Coletten lauluääni on kaunis.
Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi: "Louise", — se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, — "Louise, tule tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon…" Olin hämmästynyt; istuin, hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa. Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko tyytyväinen?"