Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja minua varten.
Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.
Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin. Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut, odottanut.
Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee: "Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien, säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla koristettu kruunu…"
7 p:nä lokakuuta.
Avaan ikkunani, niin että tuuli puhaltaa sisään. Suvi on jo ohitse, suvi, joka näki onneni syntyvän ja kasvavan.
On satanut vettä, mutta taas taivas vähitellen selvenee. Mäki josta pidän, Gélosin rakas rinne, kiiltää kosteana, loistavana, äärettömän sievänä, unisena kuin lintu, jonka höyhenet ovat kostuneet.
Katselen kumpuani, vienoa, vihreätä, siniseltä vivahtavaa. Muutamia viivoja taivaanrantaa vastaan, — miten ne liikuttavatkaan sydäntäni!
Oi kesätaivas, joka niin ihanana ja salaperäisenä kaareilit luostarini yli, niin kirkkaana ja sinisenä, vannon että katselen sinua ainoastaan tämän asuntoni viattomien ikkunain lävitse, puutarhan rauhallisen muurin sisältä.
En voisi elää sinutta, luostarini.