Onni, suloinen ja myrkyllinen intohimo, ihana hekuma, oi yksinäisyys, sinä olet tehnyt tämän kaiken niin merkilliseksi, niin rikkaaksi!
Hyväilyt, jotka ovat hohtavat kuin hopea ja kulta ja soinukkaammat kuin kaikki harput, teet sinä, oi pakko, sinä, tämän talon ilman puhtaus, niin loistaviksi minulle, virität ne varjossa sointuisiksi!
Minä yksin olen kuningatar täällä, olen työtön ja uinailevainen, ja toiset ovat orjia jotka työtä tekevät. Kun Julien kysyi minulta, enkö joskus tahtoisi seurata häntä, elää koko elämääni hänen kanssansa, maailman ihanimmassa maassa, niin suutuin häneen; miten hän saattaa uskoakaan, että joku voi tehdä niin suuren, niin mahdottoman uhrauksen?
Oi, luostarini! sinä, joka olet rakennettu kalkista ja auringosta…
8 p:nä lokakuuta.
Sisar Marthe on kadottanut äitinsä. Hän piti kirjettä kädessään ja hän itki katsoen eteensä lempein, kärsivin katsein.
Sisar Marthe, joka on jokapäiväinen ja väkevä nuori nainen, käy kumman viehättäväksi siten itkiessään.
Katselin häntä.
Tiedän nyt, miksi kasvoilla kuvastuva tuska on niin liikuttava ja mieleenpainuva; siksi että se näyttää kaiken vastuksen olevan poissa.
Onneton sielu on valmis kuolemalle ja intohimolle.