9 p:nä lokakuuta.
Heräsin aivan lamautuneena unesta, jonka yöllä näin. Se ei ollut mitään, mutta se oli nuoruutta nuorempaa. Julien oli unessa mukana, oli kesä, aivan pieni, hento, ruusunkarvainen ja lapsellinen kesä…
Uni saattaa minut levottomaksi ja pettää minut.
Ja se oli parempi kuin elämä, pienempi, ahtaampi, loistavampi. Tässä unessa näin Julienin, näin erään muotoansa muuttaneen puutarhannurkan Bayonnessa sekä lapsuuteni; ja sen puutarhan ilma huokui ääretöntä autuutta. Todellinen elämä on liian suurta, siinä on liian monta astetta. Tämä pieni uni, se oli täydellisyys.
12 p:nä lokakuuta.
On merkillistä, että vihassa, kunniassa, hämmästyksessä, inhossa meillä on sielu joka syttyy ja kuohuaa, — mutta intohimossa, kuinka monta sielua, jotka kuolevat, on meissä silloin?…
13 p:nä lokakuuta.
Mikä mielenliikutus! Olen nähnyt puutarhassa, pienellä valkopyökkipensaitten varjossa olevalla pöydällä, painavan kirjan, jossa on kullatut ha'at; avasin sen, se oli äiti priorittaren kirja, johon hän kirjoittaa muistojaan ja ajatuksiaan.
Luin viimeiset sivut; ja lyijykynällä kirjoitin ne muistiin: ne saivat mieleni lempeäksi, ne liikuttivat minua kuten äiti priorittaren kasvot; — näin ne kuuluivat:
"He olivat minun pikkuserkkujani, — minua nuorempia, — ja he rakastivat minua. Leikimme yhdessä kodissani. Kun jo olin päättänyt mennä luostariin, tunnuin heistä voimakkaalta ja sopusointuiselta.