"He olivat viidentoista, kuudentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoja; he rakastivat minua.
"Muistan Madeleinen, hänen ystävyytensä oli kuin rukoiluun vaipunut kukkanen, ja hänen palava katseensa oli suloinen ja näytti sanovan: 'Sinä, sinä, sinä!' Näen Suzannen, jonka pää oli hieman taaksepäin taivutettu, komean, raskaan, punaisen tukan tähden, — ja hän kulki aina yksin, mutta aina niin onnellisena, niin tyytyväisenä, että näytti siltä kuin olisi hän nauttinut rakkautta ilman rakkautta; — näen Elisabethin, joka aina pelkäsi, oli pelkäävinään, siksi että hän rakasti heikkouttaan; Simonnen, joka oli kaunis, ja niin onnellinen, niin varovainen kauneutensa suhteen, ettei hän nauranut eikä itkenyt, ja kesällä hän oli suuren auringonvarjon alla; mutta kun hän kerran tunsi rakkauden intohimon, kävivät hänen kauniit kasvonsa rumiksi ja muistuttivat nälkää ja kuolemaa. Muistan äsken naineen Marien, jolla oli pieni lapsi, jota hän nukutti polvellaan; hän ei silloin uskaltanut hengittää, eikä koskaan enää ajatellut lainkaan itseään.
"Ja kaikki he luottivat minuun ja antoivat kannettavakseni surunsa, ilonsa, sielunsa rauhan, siksi että olin voimakas ja tyyni.
"Tänään, kun sydämessäni näen teidän rakkaat kasvonne, ajattelen millainen teidän kuolemanne olisi, jos kuolisitte nuorena.
"Kahdenkymmenenviiden ja kahdenkymmenenkuuden vuoden vaiheissa olevat naiset, jotka aina olette pieniä tyttöjä, ajattelen teidän tuntematonta kuolemankamppailuanne.
"Heräättekö sängyssänne keskiyöllä kauheassa tuskassa, tuntien että loppunne on lähellä, tartutteko voimattomilla käsillänne niihin, jotka ovat teidän ympärillänne, etsittekö heitä silmillänne, jotka ovat laajenneet ja hurjakatseiset, huudatteko: 'Keksikää toki vielä jotakin, minä pyydän teitä, rukoilen teitä'.
"Vai nojaatteko, taudin uuvuttamina, puolisonne käsivarteen, hänen puhuessaan teille matalalla äänellä, yhtä alamaisina kuin avioliittonne ensi iltana, jolloin jalkanne olivat niin väsyneet pitkistä juhlamenoista, että niitä särki, ja jolloin sielunne jo tunsi pettymystä?
"Haluatteko ehkä saada nähdä pienen lapsenne, joka teille tuodaan, ja joka, teidän katsellessanne sitä rakkaudesta riutuvin silmin, alkaa leikkiä pienillä, pöydällä olevilla lääkepulloilla ja -rasioilla? — vai mietittekö ehkä moittien, pitäessänne kättänne rakkaimman sisarenne kädessä: 'Minä menen pois, ja sinä jäät, sinä, joka olet syntynyt minun kanssani, joka olet leikkinyt, kasvanut, tehnyt työtä, nukkunut yhdessä minun kanssani'.
"Vai ojennatteko, huulet yhteenpuristettuina ja silmissä hulluuden kiilto, käsivartenne, enemmän sanovina kuin huuto, häntä kohtaan, jonka nimeä ette uskalla lausua, ja joka on samassa kaupungissa kuin te, mutta jota ette voi kutsua luoksenne, joka on sydämenne voima ja häpeä, teidän ystävänne, teidän veljenne, teidän todellinen puolisonne?
"Kuvitteletteko mielessänne, maatessanne siinä hiljaisten verhojen varjossa yölampun levittämässä öljynkäryssä, liinavaatteiden ja lääkekeitosten tuoksussa, viimeistä ihanaa, aurinkoista kesäkuuta, jolloin te huumautuneina, kesän huumaamina, kuulitte veren suonissanne laulavan aron purojen lailla?