"Tai jos olette maaseudulla ja on lämmin ilta ja te ikkunan lävitse nautitte koko ihanasta puutarhasta, ja jos pääsky silloin lentää ohitse, niin ehkä ajattelette, kun taisto on vähentänyt vastustuskykynne: 'Tänä iltana, pieni lintu, olen kohoava kanssasi taivaisiin…'
"Houraus ja korvienne suhina saavat teidät ehkä luulemaan, että kuulette kellojen soiton pienestä kylästä, iltakellojen, jotka panevat kummun ja laakson sydämen itkemään?…
"Oi pienet tytöt, joita olen rakastanut, tuntenetteko te kuolinhetkellä surumielisyyttä — surumielisyyttä, joka uuvuttaa enemmän kuin ammottava haava, josta kaikki verenne juoksee kuiviin?…"
14 p:nä lokakuuta.
Minä hengitän syksyä ja se tekee mieleni niin äärettömän hempeäksi, etten voi virkkaa mitään.
Syksy! oi vienous! oi pisara ruusunpunaista hunajaa!
16 p:nä lokakuuta.
Äidilläni ja sisarellani, jotka nykyään asuvat Daxissa, on tapana vierailla luonani säännöllisesti joka kuukauden 15:ntenä päivänä.
Heidän hattunsa aina ensimmäiseksi minua ihmetyttävät. Ne ovat merkillisiä hattuja, ja niitä he usein vaihtavat. Ne muuttavat heidän ulkonäkönsä ja sielunsa; Jeanne sisareni on joskus hovipoika, joskus nizzatar, joskus merimies, joskus paimentyttö. Häntä ei koskaan tunne, ja ennenkuin huomaa hänet itsensä, huomaa jo hänen vaatteensa.
Minun äitini ja hän ovat aina sen näköiset kuin he vain tulisivat puheluhuoneeseen istuakseen, levätäkseen, mennäkseen menojaan; minua ei enää ole heidän elämässään eikä heitä enää minun elämässäni. Me tarkkaamme toistemme pukuja, emmekä pidä niitä kauniina, kukin ylpeilee omastaan. Jeanne sisareni on aina hajamielinen ja hänellä on aina kiire, mutta äitini nauraa joskus, ja se liikuttaa minua sanomattomasti. Hän on ollut pieni ja nuori, olen ollut hänen lapsensa…