"Oi! jos voisit muuttaa itsesi jumalaiseen menneisyyteen, saapua Spartaan, juuri siinä silmänräpäyksenä, jolloin Helena huumasi Pariin sydämen, niin nyrkkiin puristetuilla käsilläsi sinä työntäisit pois tämän nuoren ylpeän naisen antaaksesi ylvään voittonaurusi helähtää hänen ja hänen sorjan paimenensa välillä.
"Oi Paris, tuolla pienellä troijattarella ei ollut tulivyössään niin paljon loistoa kuin lemmitylläni kaikessa kalpeudessaan! Lämpöisenä iltana, lyhyellä tuoksuvalla nurmella, vuohen ilakoidessa läheisyydessäsi kun ohut sumu verhosi keltaiset papupuut, olisit voittanut hänen rakkaudesta kylläisen sydämensä…"
27 p:nä lokakuuta.
Ihminen ei ajattele tulevaisuutta, se tulee. Ei enää ymmärrä mitään, ja on kuin koko maailma olisi välinpitämätön nykyisyyteen nähden.
Ensiksi vetäytyy pois, jottei tulisi hulluksi, sitten tulee väsymys, aivomme ja sielumme alistuvat ja ottavat onnettomuuden hiljaa vastaan.
28 p:nä lokakuuta.
Suuteloittensa ja kyyneltensä välillä Julien sanoi minulle äskettäin jotakin; hän sanoi, että hänen täytyy jättää minut, että hänellä on omaisia, joiden ainoa turva hän on. Hänen täytyy tehdä työtä. Hän puhui jostakin akademiasta, palkintokilpailusta, ja hän sanoi myöskin että hän ei voinut sietää minun työtöntä elämääni täällä luostarissa, elämääni, joka ei kokonaan ollut hänen.
Hän pyysi että lähtisin hänen mukanaan.
29 p:nä lokakuuta.
Tahdon ajatella, vaan en voi; olen väsynyt ja ympärilläni on mustaa, tuska on suurta väsymystä… En tiedä mitään. Tahtoisin että joku vieras tulisi ja sanoisi: "No niin, tee tämä ja tee tuo…"