Hänen suunsa näytti juovan sappea.
Hän, jonka olin nähnyt niin vahvana, hän oli kuin kuningas, joka ajattelee: "En voi enää… Mitäpä se tekee, jos ottavatkin koko kuningaskuntani?…"
Olin tukehtumaisillani liikutuksesta. Hänen kasvonsa, hänen kätensä, kova hopearengas hänen vasemmalla ranteellaan, hänen sydämensä, jonka näin punasena ja kidutettuna, hurmasi minua kuin ihanin suitsutus.
Milloin suru ja rakkaus ovat runsaampia kuin polvistuessamme? ja tätä intohimon täyttämää ilmaa, joka tulvaa kalliista tomun peittämistä esineistä, ihanista paksuista itämaalaisista matoista, hyvätuoksuisesta japanilaisesta kammasta, milloin sitä hengittää syvemmin kuin silloin, kun raskas viitta peittää olkapäitämme?
Äitini, uneksitte aina. Teette työtä, mutta sielullanne ette kiinny toimeenne; sielunne käsittää ainoastaan uneksimisen ja intohimon ilon.
Olen nähnyt silmänne teidän kuunnellessanne soittoa, teidän katsellessanne valoa. Katseenne, epätoivoinen, mutta aina ihastuttava, on kuin suloinen rantama kiinalaisessa satamassa, johon kullatut djonkit aurinkoisena päivänä matkansa suuntaavat.
Otin kätenne ja sanoin teille:
— Jään tänne…
8 p:nä marraskuuta.
Elämäni puhdistuu ja tyyntyy. Tässä viimeinen salaisuuteni. Julien tulee luokseni huomen-iltana. Äiti prioritar ei tiedä sitä.