Oi äitini! Oi äitini!
Keskiyöllä.
Olin juuri nukkumaisillani, kun äiti prioritar tuli sisään, istui sänkyni viereen, katseli minua; oi, miten hän on hyvä! Ja minä heräsin.
Silloin hän puhui matalalla, sortuneella, aivan soinnuttomalla äänellä:
— Minä sorrun teitä ajatellessani; mitä on tehtävä? emme voi mitään tehdä… minä olen ollut luja teidän ijästänne saakka, mutta minä olen ankara. Kun näette minun kulkevan luostarissa, hallitsevan, käskevän, toimivan maalarien ja muurarien kanssa, en enää ole onneton, olen ankara. Ne, joita paljon olen rakastanut, liitin itseeni niin, että olin kova heille, kuten itselleni; tapahtukoon minulle nyt mitä tahansa, se voi tehdä ainoastaan hyvää tahi pahaa. Nyt kulen hautaani kohden ja minua ihmetyttää, että uusi nuoli voi lävistää sydämeni, joka jo on kokonaan murtunut…
Olin niin liikutettu, etten saattanut vastata, pidin hänen käsiään ja ajattelin, että hän samalla oli ylpeä ja nöyrä, kuten espanjalaset pyhimys-nuket, joilla on jalokivikruunu, silkkihameet, pitsinenäliinat ja jäykkä olento ja mitä surullisimmat suut.
En voinut vastata hänelle mitään, tunsin, että huuleni olivat suljetut kullan ja rakkauden sinetillä.
Hän jatkoi puhettaan:
— Onko minun, sanoi hän, pidettävä teidät täällä vai lähetettävä teidät pois? Jumala, jota palvelen, tarjoaa todellista iloa ainoastaan minulle, joka jo olen kuollut, ja Catherine sisarellemme. Te nääntyisitte täällä luonamme, enkä minä tahdo että te kuolette. Lähtekää täältä! Jos jäätte tänne, en tule säästämään tarkkaavaisuuttani, epäilyksiäni enkä ankaruuttani. Matkustakaa siis…
Minä näin sen. Näin miten hän kärsi.