"Oli aika jolloin sitä ette tietäneet, ette tietäneet mitään. Nyt kasvonne ovat aivan onnettoman näköiset".
Hän käveli edestakaisin huoneessa; minä nousin seisomaan, olin varmaankin kovin kalpea; hän sanoi ankarasti:
— Älkää seiskö.
Hän työnsi tuolin minulle. Hän istuutui myöskin, hän näytti miettivän.
"Äitini, näen miten pahasti teille tein, olen ottanut osan elämätänne".
Hän näytti tahtovan puhua, mutta vaikeni lohduttomana. Hänellä ja minulla ei enää ollut voimaa. Sanoin hänelle, en tiedä mitä, ja vakuutin hänelle viimein:
— Se on lopussa, en tapaa häntä enää useammin kuin kerran vaan, sanoakseni hänelle hyvästit, jos niin sallitte, keskusteluhuoneessa, teidän läsnäollessanne.
Mutta silloin hän sanoi: "Ei", varmasti, ja joka kerta kun samaa vakuutin, sanoi hän ei; se oli keskustelua, joka loukkasi ja löi ja joka toi kyyneleet silmiin. Sitten hän alkoi puhua kiivaasti; hänen silmissään oli ylenkatseen ja vihan ilme, ja minun silmissäni samoin, ja hän sanoi minulle kiivaita, pistäviä, loukkaavia sanoja, ja minusta hänen kasvonsa kävivät rumiksi ja minä vihasin häntä, ja me erosimme äkkiä, inhoten toisiamme…
Mutta ajattelen häntä nyt illalla, hän on tuolla alhaalla huoneessaan: hän on siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ei kukaan koske häneen, ei kenkään hänen suruansa kanna.
Hän istuu lamppunsa loisteessa. Jos hänen tavallinen työnsä ei miellytä häntä, jos hän kauhistuu niin toivotonna olemista, ei kenkään sitä tiedä. Ehkä hänen päänsä on kipeä. Jos hän itkee, jos hän nojaa otsaansa käteensä, jos hän aivan hiljaa sanoo: "En voi sille mitään…" niin ei kenkään sitä näe. Hän istuu lampun valossa, hänen hameensa laahus on kiillotetulla lattialla, hän istuu siinä kuin koko maailman hylkäämänä. Hän varmaankin on hieman punainen kasvoiltaan puhelumme jälkeen, joka häntä liikutti. Kun hän on liikutettu, on hänessä jotakin hämmentynyttä ja heikkoa. Ehkäpä hän ajattelee menneitä aikoja. Ehkäpä hän sanoo: "Mitä onnea on minulla ollut?…" Ja hänen katseensa käy lempeäksi, katkeraksi, hämmästyneeksi, käy sellaiseksi kuin se varmaankin oli hänen ollessaan pieni tyttö. Hän on aivan yksin huoneessaan; jos hän kävelee edestakaisin, kuulee hän lattian narinan ja sydämensä lyönnit, eikä mitään muuta. Hän on kentiesi epätoivoissaan. Jos ystävä, jota hän on rakastanut, nyt astuisi sisään ja sanoisi: "Minä jumaloin teitä"; ehkäpä hän nojautuisi hänen rintaansa vasten ja itkisi itsensä kuoliaaksi!…