Nojautuen häntä vastaan rupesin itkemään.
Näin hänen olkapäätään vasten itkiessäni ajattelin:
"Olen nuori ja heikko, rakastan teitä, äitini, kannan sydämessäni kaipuuta, joka myöskin on ijankaikkista runoutta, oi Jumalani! enkö ole ihmeellisin luomistasi olennoista?…"
Hän ei voinut käsittää, mikä minulla oli. Hän painoi minua rauhoittaen luokseen, niinkuin tämä vahva ja hellä syleily olisi voinut lopettaa koko minun tuskani.
Ja minun kävi meitä sääli, sääli tätä rauhan ja uskollisuuden hetkeä, ja minä kuiskasin:
— Ei minulla ollut mitään sanomista teille, tahdoin ainoastaan nähdä teidät, tiedättekö, miten paljon teitä rakastan?
Ja hän hymysi, ja silloin tunsin, ettei minulla ollut voimaa pettää häntä kauvemmin; tunsin epäselvästi että se, joka tietää, se joka omistaa salaisuuden, se joka jotain salaa, olkoonpa vaikka rikosta, on aina vahvempi kuin se joka ei mitään tiedä, joka on täynnä luottamusta ja joka nauraa.
Pettää joku, valehdella jollekin, se on samaa kuin olla voitolla, pitää toista pilkkanaan, mutta sitä minä en tahtonut hänen suhteensa, jota ihailen, en tahdo petollisesti ja alhaisesti vaieta hänen edessään, oi Jumalani!
Voimieni yli käyvällä voimalla ja en tiedä miten hiljaa, millä sanoilla, millä huokauksilla, hänelle kerroin, selitin, myönsin kaikki. Ja huomasin että hitaasti, hitaasti, vaikeasti, kauhealla vaivalla ja äärettömällä tuskalla hän oppi, oppi ymmärtämään.
"Äitini, te tiedätte sen".