Niin, sitten suljin käteni ristiin, ja katselin ilmaa ja elämää, ja kaikki oli jumalallista.
Ja sitten nousin ylös, kävelin kaikkialla luostarissa, holvien alla, käytävissä, missä ilma on puhdasta ja hieman kylmää kuten vuorien rotkoissa; ja huvittelin itseäni katsellen, miten kiilloitettiin lattioita, jotka loistivat, ja tuoksuivat mehiläiskeolta.
Kahdentoista aikana tulvaili päivän paistetta ruokasalin ikkunoista sisälle; viivyin siellä suurukseen, katsellakseni sitä.
Rakastin hiljaisuutta. Tunnen hyvin hiljaisuuden äänet, hienot äänet, jotka leviävät ulospäin. Rakastin kappelia, sen tuoksua, kalkin ja vihkiveden tuoksua, sen valkoisuutta, sen rauhaa, joka sai sen muistuttamaan liljatarhaa.
Ja minä kävelin puutarhassa, pienillä puksipensailla reunustetuilla käytävillä. En ajatellut mitään. Ihmettelen joka hetki sitä, että elämä oli sellaista kuin se oli, kultaista kuin tuore olki, kuin perhoset, aurinko ja narsissit.
Joskus iltasin, jolloin kuu loisti tummalta taivaalta kahden sypressin välitse, tunsin sydämeni hieman sykkäilevän kuoleman pelosta, ja kävin sisälle ollakseni suojassa. Nukuin, ja tyytyväisyys täytti sieluni…
9 p:nä marraskuuta.
Oi! miten voin jäädä tänne?
Kahden rukousta ja rauhaa täynnä olleen päivän jälkeen tunnen merkillistä huimausta. En näe enää mitään ympärilläni, mutta pimeässä häikäisee minua yksi ainoa valo, joka on pistävämpi kuin kultainen miekka.
Sulkeudun kammiooni ja kuolen kanssasi, sinä verraton säde, joka olet muisto ja kaipaus — joka olet tieto — tieto hyvästä ja pahasta, ja sen hämmentävä maku.