Miten voin jäädä tänne?
Oi kaipaus, sinä ihana ja jylhä runous, katkerampi kuin koinruoho ja ketunleipä, ja kuitenkin hienon hieno kuin Arabian kumipuiden parhain tuoksu!
Elän uudelleen kaiken hurmaavan menneisyyden: alkavan huimauksen, ihania ja rajuja tunteja, minuutteja, jolloin entistä intohimoisempi syleily vihdoinkin paljastaa viimeisen salaisuuden, joka on sielu! Ruumis ja sielu yhtyneinä; paljastettu sielu kärsien tuskaa, vavisten, paeten, mutta vähitellen käyden rohkeammaksi, riemuiten ja laulaen: "Palan, katsokaa minua…"
Sielu, olet se ruumiinosa, jossa kuumin veri tykkii, sinua rakkaus suutelee ja kiusaa, sinä salaperäinen kukka, jolle tuska ja suloisuus ovat yhtä mieluisat — sillä sekin, mikä sinua ei miellytä, on sinulle sittenkin huviksi.
Oi, miten voisin tänne jäädä?
Ruusupensaan varsi on keväällä ohut, mutta kesällä painavat kaikki sen monet kukat ja taivuttavat sitä maata kohden.
Elämäni on raskasta ja tunnotonta. Jos nuori mies ja toinenkin nuori mies tulisi tänne, katsoisin heihin luottavasti ja sanoisin heille: "Te ette ole minulle vieraita, sillä te olette kuin hän…"
* * * * *
Miten voida jäädä tänne?
Mihin käyttäisin päiväni? Mitä erottaisin tässä pimeydessä? Tulenko käsilläni, sydämelläni ryhtymään jokapäiväisyyden vaatimattomaan elämään — tulenko sanomaan aivan välinpitämättömistä asioista: "Tämä on hauskaa, tämä on ihanaa;" minä joka olen tuntenut rajattoman tunteen ja sen selittämättömän tainnostilan, jolloin sielu jo tuntuu kuolleelta, mutta rakkaus vielä antaa sille syyn kuolla…