10 p:nä marraskuuta.
Huolimatta väsymyksestäni, tuskastani, ja vaikkapa en voisi kestää niin suurta vaivaa, tahdon sittenkin kertoa kaikista tämän yön tuskista.
Oi, jos voisin raueta mitättömiin.
Oi rauhaisa kuolema, ihana lepo ruskeassa maassa, joka on hiekkainen ja köyhä kuin pyhän Teresian ja pyhän Klaran hameet, ainoastaan sinua minä pyydän enkä mitään paratiisia loistavine meluisine juhlallisuuksineen; sinä olet lepo rakastaville sieluille, naisten ruumiille; ylpeitten ja intohimoisten naisten, jotka ovat tunteneet koko olemuksensa horjuvan välttämättömän suutelon edessä, ja jotka ovat lahjana antaneet maailmalle solvatun kunniansa voimakkaan ja kiihdyttävän hyväntuoksun.
Koetan muistaa tämän yön jokaisen hetken.
Yhdentoista aikana Julien, jolla aina on erään luostarinportin avain, tuli hiljaisin askelin. Odotin häntä. Huone oli kuten tavallisesti vilpoisa ja hiljainen, hieman hämärä; kynttilä paloi. Nousin tuolilta, jolla istuin, mutta Julien vei minut sille takaisin ja polvistui eteeni, nojautuen minuun.
Katselin häntä. Hän oli kalpea ja tyyni, ja hänessä oli tuo liikuttava heikkous, joka häntä melkein rohkaisee.
Ja minä ajattelin: "Minulla on valta valita rakkauteni ja uhrini välillä". Olimme kauvan sillä tavoin, ja minä tunsin, ettei minulla olisi ikinä voimia, etten milloinkaan voisi sanoa hänelle: "Näemme toisemme viimeistä kertaa".
Olin murtunut, toivoin saavani kuolla, ja samalla tunsin itseni tylsäksi ja kovaksi.
Julien puhui olkapääni yli. En juuri kuullut hänen sanojaan, tunsin ne kuin olisivat ne olleet jotakin pehmeätä ja lämmintä, joka haihtuu pois.