— Julien, mene pois…
Mutta hän ei tahtonut kuunnella eikä kuullut ääntäni, vaan jatkoi:
— Oi! jos olisit mitä ensin toivoin, ystävällinen hiljainen nunna, jonka luona olisi ollut hauska jutella illan ratoksi, joka aina olisi pelännyt, ja joka ei milloinkaan olisi mitään antanut — silloin voisin tänäpäivänä rauhallisesti sanoa hyvästi. Mutta sinä…
Keskeytin hänet ja rukoilin häntä peläten:
— Mene toki! Mene…
Mutta hän jatkoi matalalla, kiihkeällä äänellä:
— En mene, eikä sinun huutosi minua säikytä; sinä, sisareni, pelkäät siksi että tiedät, että jos tahdon, joka kerta kuin tahdon, käännät kasvosi Jumalasta, varmuudestasi ja rauhastasi ja käännät minuun silmäsi, jotka avautuvat katsomaan onnea, epävarmuutta…
Ja minä vastasin hänelle:
— Etkö lainkaan muista että kymmenen kuukautta sitten tunkeuduit tänne kuten heittiö, kuten varas…
Silloin hän tuli aivan luokseni, hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja hän painoi suunsa hiuksiani vastaan ja sanoi: