— Matkustan, mutta kerran sinä pyydät minua palaamaan; matkustan, mutta annan sinulle osoitteeni siinä kaupungissa johon lähden, ja tulen saamaan kirjeitä, jotka ovat onnettomampia kuin ne, jotka eräs portugalialainen nunna kirjoitti sata vuotta sitten… Minä matkustan, mutta jätän sinulle, oma armaani, kaikki äänensoinnut, kaikki katseet, kaiken tulen, jonka sinulle olen antanut. Päätäsi tulee polttamaan iltasin kun ajattelet minua, niin että sinun täytyy nojautua kammiosi muuria vastaan ja kylmiin ikkunaruutuihin, ettet kaatuisi. Viattomuus, oikea puhtaus on kuuro ja sokea, mutta sinä olet täynnä valoa ja sointuja. Et ole tietävä mitä tehdä sielullasi kesäkuun öinä. Sielusi, rakkautesi tähtiin, sinun kaipuusi, jota tunsit syreenien tuoksussa, ne sinä tyydytät suuteloilla, kyynelillä, toivottomuudellasi ja syntituskallasi…
Hän pidätti itseään, sitten hän jatkoi kiihkoisasti:
— Et ole koskaan ollut kuin nunna; ensi kerran, kun sinut näin, olit minulle kuin yksi niistä hunnuilla peitetyistä turkkilaisnaisista, jotka istuvat Scutarin kirkkomaalla… Sinä koettaisit tehdä parannusta ja uhrauksia! Elävänä ja kuolleena kuulut sinä onnelle, sinä kuulut sille kuin onneton, kuten sidottu orja…
Minä huokasin väsymyksestä, tuskasta ja äärettömästä surusta hänen puhuessaan.
Pidin hellästi hänen kättään, ainoan ystäväni kättä.
— Oi Julien, anna minun sanoa sinulle, että sinun noin puhuessasi en ole ollut vihainen sinulle ainoatakaan kertaa; miehen suuresta vääryydestä naista kohden en sinua soimaa, sillä on syvin juurensa intohimossa.
Julien jatkoi:
— Rakastan sinua, minun oma armaani, eikä kukaan sinua rakasta kuten minä, joka olen hengittänyt pelkoasi, juonut kyyneleittesi katkeruuden ja suudellut tuskan hien ohimoiltasi. Käsivarteni ovat raskaasti ja tiukasti kiedotut ympärillesi, niinkuin kerran synkkä ruumiskirstusi sinut sisäänsä sulkee. Minä kiusaan sinua ja vihaan sinua, mutta himoitsen sinua, kaipaan sinua, ja se kaipuu on pohjaton kuilu, rajaton orjuus…
Oli kuin vähemmin olisin kuullut hänen sanojaan, enemmän näin niitten liekkien lailla vapisevan silmieni edessä.
Raskas kylmyys jäädytti jalkojani ja käsiäni; tunsin että olin pyörtymäisilläni. Pidin Julienin kättä, hänen lämmintä kättään, joka minulle vielä oli rauhan satama, lepo, hyvyys, ainoa ihana paikka maailmassa. Olin tyytyväinen ja tunsin itseni viimein niin heikoksi, että sanoin: