— Pelkään pyörtyväni…
Silloin Julien tehden viimeisen ponnistuksen kysyi minulta äkkiä ikäänkuin käyttäen hyödykseen heikkouttani:
— Tahdotko tulla? Tänäpäivänä, huomenna, milloin haluat? Mutta vanno että seuraat minua?
Ja minä itkin, sillä se tuntui minusta mahdottomalta, sillä pääni, ajatukseni ei voinut käsittää tätä tekoa, siksi etten voi, siksi että on helpompi kuolla…
Julien nousi äkkiä ja sanoi:
— Minä jätän sinut, hyvästi. Vielä kaksi viikkoa odotan sinua, odotan kirjeitäsi tässä kaupungissa. Ja sitten matkustan Pariisiin missä voit minut löytää kodistani Condén kadun varrelta. Sinun täytyy tehdä valintasi, sinun täytyy olla vapaa ja kokonaan minun. Hyvästi, hyvästi…
Hän meni, minä varmaankin pyörryin.
Nyt aamulla voin vielä hyvin pahoin. Miten olen voinut tämän kaiken kirjoittaa?
Pääni menee pyörälle, luulen että vaivun uneen.
6 p:nä joulukuuta.