Olen ollut kovin sairas, olen houraillut, luullakseni kolme viikkoa. Voin nyt paremmin, mutta olen heikko ja kuten kuollut. Tämä ei ole tuskallista. Makaan tässä, ja vieressäni on vadillinen appelsiinia ja viinirypäleitä. Joskus tulee joku sisarista tänne luokseni, istuen ikkunan ääreen neulomaan.
Kun äiti prioritar tulee, koettaa hän näyttää hymyilevältä. Hän koettaa valtasuonta käskevin ilmein, ja hänen kasvojensa levoton ilme on hellempi minua kohtaan kuin hän luulee… mutta en voi kirjoittaa pitemmälti.
Mitä ääntä sieltä kuuluu?… Se on Marthe-sisar, joka hiljaa kiillottaa oveni lukkoa…
10 p:nä joulukuuta.
Minun rakkaani, olen jo ollut sairaana kauvemmin kuin kolme viikkoa. Minulle ei anneta sinun kirjeitäsi, ja jos kirjoittaisin, ei niitä lähetettäsi sinulle.
Minä olen nyt aivan voimaton, toivon kovasti saavani kuolla. Joskus näen sinut, kuin olisit hyvin kaukana, tuskin enää kuulen ääntäsikään, ja toisilla kerroilla täyttää sinun kuvasi minut kokonaan ja riipii rikki surunpainaman sydämeni. En tiedä, pelkäänkö vai toivonko että haihtuisit mielestäni.
Olen kärsinyt kaikki mitä kärsiä voi, olen luullut että raukeisin tyhjiin tuskasta ja vihasta, mutta nyt suruni on lempeä ja ääretön, ja tämä hiljainen suru koskee kipeämmästi, sillä ajattelen sinua hellyydellä, joka surmaa minut.
Lepään tässä sisar Marthen lähellä; hän neuloo. Ja ikkunan läpi näen sinisen talvitaivaan.
Jos olisin tuntenut ainoastaan sinun ja minun intohimoni, niin tänäpäivänä, kun olen näin sairas, voisin unhottaa, mutta, armaani, olen kokenut hyvyyttäsi.
Olen tuntenut hellyytesi minua kohtaan, ja siihen verrattuna on äiti priorittaren hellyys köyhää ja loukkaavaa ja sisarten myötätunto kurjaa.