Muistan hellän ja lempeän ivasi, kun kasvoistani luit sen silmänräpäyksen tulleen, jolloin nunnan rinnassa kiusaus voittaa omantunnon varoitukset.
En ole sinulle siitä vihainen. Emme voi moittia rakkauden vääryyttä emmekä sen pahuutta, vaan ainoastaan sen vähenemistä.
Olet rakastanut ja vihannut, moittinut ja ylistänyt minua; olet täyttänyt minut sielullasi, olet minulle kaikki antanut.
Sitä usein ajattelin, silloin — muistathan — kun lepäsin vasemmalla sivullani, molemmat käteni yhteenliitettyinä poskeni alla, ja puhumatta katsoin sinua, sellaisella sydämen hellyydellä, jota ei milloinkaan voi saada tietää…
Juuri tällä hetkellä lankee Marthe sisaren sormille ja työlle auringon säde.
Minä katselen.
Pelkään mitä vielä saan kärsiä, kun kauniit ilmat taas tulevat.
Ajattele, oma armaani, mitä on kesä! — sinitaivas! — Kesällä, jolloin aamusta alkaen kaikki rauhaiset luostarin ikkunat kimmeltävät valosta, kun ilmassa on pitkällistä kuumetta ja kaihoavaista sykintää, kun auringon säteissä loistavat viljalyhteet hajoavat ikäänkuin sanoen: "Miksi pelkäätte? hengittäkää syvästi, tahdomme täyttää suunne onnella…"
Sisar Marthe kysyy mitä kirjoitan. Vastaan: "En mitään, kirjoitanpa vaan vihkooni."
Katso, miten minua pidetään silmällä.