* * * * *
Se mies, jota rakastan, elää, hän hengittää, hän on jossakin osassa maailmaa, hän puhuu, hän nauraa, hän suuttuu, hänellä on ajatuksia, tottumuksia, toivoja, suunnitteluja, kuvailuita. Hän syö, hän nousee ylös, laskeutuu levolle, nukkuu. Hän nauttii vedestä, ilmasta, hyvistä tuoksuista. Hän elää. Kun päivä paistaa, niin hän on iloisempi, ja joskus häntä ikävystyttää, hän on vaihteleva, kärsimätön, kiivas.
Hän ajattelee vielä minua, mutta sitten hän ei enää ajattele, hän ajattelee toisia naisia, hän rakastaa niitä…
Elä, hellästi rakastettuni, ympäröiköön elämä sinua, kylvettäköön, hyväilköön, loistakoon sielussasi ja hiuksillasi, olkoon sitä kätesi ympärillä, jalkojesi alla ja pääsi ympärillä…
Ajattelen korvia jotka eivät enää kuule; jos huutaa niiden kuultaviksi nimen, niin ne eivät kuule. Se on kuoleman kamalaa itsepäisyyttä ja hiljaisuutta…
16 p:nä helmikuuta.
Prioritar ja minä emme puhu paljoa. Mitäpä me voisimme sanoa! Mutta sydämemme ilmoittavat tilansa toinen toisellensa koko ajan. Unenikin valvoo hänen ylitsensä.
Minusta tuntuu siltä kuin ilma hänen ympärillään olisi tunteellista ja surunvoittoista. Kun joku puhuu, kun joku liikkuu, pelkään että häneen koskee kipeästi. Oi äitini, missä olette? Pimeys, pimeys on ympärillämme. Kaikki tuntematon painaa teitä ja tekee teidät kumaraksi. Joskus hymyätte, kasvoillanne kamala autuuden ilme. Ette enää koskaan ole keskuudessamme, olette kuolleen miehen kuollut puoliso!
26 p:nä helmikuuta.
Ei mitään, aika kuluu tyyneesti.