Näen priorittaren sellaisena jollainen hän oli tänä iltana, istuessaan sänkyni vieressä. Hiljaisuus ja hirveä kouristus kuvastui hänen kasvoillaan, en mielelläni utele, mutta kuitenkin sanoin:
— Mikä teidän on?
Hän vastasi:
Sain juuri uutisen ystävän kuolemasta, ystävän jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen.
Sitten hän lisäsi hiljaisella äänellä ja kuin tahtoen näissä sanoissa nauttia koko tuskaansa:
— Se mies, jota olen rakastanut, on kuollut…
Äitini, hän on kuollut; mies, jota olette rakastanut, on kuollut.
Aivomme sitä ei vielä käsitä, ei voi ymmärtää sitä, se ei vielä ole totuutta meille, onnettomuuden ymmärtäminen vie aikaa, se ei ole selvä samassa, mutta hän on kuollut.
Hän kuoli kaksi tuntia sitten, kohta siitä on kaksitoista tuntia, ja sitten kaksikymmentä neljä tuntia, ja viimein päiviä; hän on ainiaaksi kuollut, huomenna hän on vielä enemmän kuollut kuin tänäpäivänä, ja vuoden kuluttua vielä enemmän.
Olento, jota rakastamme, on kuollut. Ne ovat tavallisia ja yksinkertaisia sanoja, mutta sanoja, jotka eivät milloinkaan taukoa kaikumasta korvissamme…