Kuun valkean juovan liukuvan yli märän kadun nään läpi huurusta himmeän ikkunan katuvaunuun kiitävään.
Taas hajoo kalpea valo tuo katulampun paisteeseen. Noin sielusta kaiken herkän juo kadun kuume verkalleen —
SYVYYDESTÄ
Mun sydäntäni kaikki äänet yössä kiertävät
kuin petolinnut avutonta, varmaa saalistaan.
Mua painaa varjot siipien, ja kaikki nokillaan
ne sydämeni paikallensa veriin iskevät.
Voi, kaikki äänet valittaa ja syyttää jotakin —
Mun nimeäni joku huutaa, mua herjaten.
Niin kamalasti viiltää nauru epätoivoisten,
ja kaikki särkyy, hukkuu viimein avunhuutoihin.
Ma tunnen, mistä syvyyksistä äänet nousevat,
ja tiedän: liian tuskallista kaikki Joskus on.
Mut lohduttamaan ketään olen aivan avuton,
mun käteni on sidotut ja kylmät, kankeat.
Ja huuliltani lohdutuksen sanat säikkyen
pois pakenee kuin linnut luota meren jäätyneen.
Niin ajan mennen hyvät sanat kaikki siivilleen
on nousseet, meidät tyhjyyteen ja yöhön jättäen.
Ma kuulen enkä kuitenkaan ma ketään auttaa voi,
Ja paikalleni vangittuna pakoon pääse en,
Ma turhaan tukin korvani ja turhaan rukoilen,
on nauru lakkaamaton vain ja itku yhä soi.
Jos kerran oman sydämeni itkun kuulutan,
on särkyvä se samoin suureen kohuun äänien,
ja kukaan siihen vastaa ei, mut tuuli kantaa sen
kuin muutkin yli erämaan ja meren ulapan.
Niin kaikki itkee jotakin ja kysyy jotakin,
ja kukaan vastata ei kenellekään voi.
Vain korvissamme lakkaamaton, turha itku soi
ja nauru, joka särkyy avunhuutoihin.