Ei niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet kansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä. Sanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston Turussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin ei koskaan kuultu "sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka kehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi, entisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi". Juhlien täytteenä olivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset, juomingit ja tappelut — niissä ylioppilaselämän epävirallinen puoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen ja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään edelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu yhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella se, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli kehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo v. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä ennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta ja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana.
Meidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset, saadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava ja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet riippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä, joka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä varsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat näet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä.
Nuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän kansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä. Taloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden taloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden jälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa, ja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona Uskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun.
Sikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi ruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan kielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan nähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi ja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla taloudellisista huolista.
Yliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi ottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi Runebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä nuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä miksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen kehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten ja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella kirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors Morgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä kirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen rakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset. Tietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin runoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan luennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän perusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, — millä seikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin tutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen psykologiasta.
Runebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan ja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden yhdistyksen, "Lauantaiseuran", kokouksissa, joissa hän sai herätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja maan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen elinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä.
Suuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti Castréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen ikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat toistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin kuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring, suomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän nuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä myös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan. Snellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä nerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu oivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka yleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja vilkkaasti osaa keskusteluihin.
Rinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti Castréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet alkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin latinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös ruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti puolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista tai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia olivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee suomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa oli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834 esittämä kysymys: "onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta pakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen sitä sivistykseen?" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten tarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen. Mielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli huomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista, jos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan puuttunut.
V. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen esityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: "Jobin kirjan aatteesta". Osakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys "todisti suurta asiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä kuunneltiin".
Ylioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä se kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia vapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman taantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain puolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja ja kaikkea, "mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi". Tunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G. Hällströmin kehotus ylioppilaille: "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa, milloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen".