Aika kumminkin kului, ja 16 p. heinäkuuta oli matkaa jatkettava edelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu retkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön ja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja vihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille leikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä apulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten veneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa venettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli vedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli. Vaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui illalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle ja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja sitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina saavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli jatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen vastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet, kyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen sitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli 2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua paloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin Inariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin, jossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut. Se ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli ylioppilaslakki ja lasisilmät!
Inarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen lappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene minään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee jokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan:
"Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää nähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia, mädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan myrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä tässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä sietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko ihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy nähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus vaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat matkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen toimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein säännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa keisari, piispa, maaherra?" — Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen lappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu.
Olemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen kylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan niillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa tekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa elämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä velvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja onnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu tietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale täyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan.
Inarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden poikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa he viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa. Tälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta sauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin, jossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa eräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen veneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka monin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin vihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin Kemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla pohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen valtavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, "jotka monasti olivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon", kuten Castrén sanoo. "Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä kiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa. Usein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada minua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He juhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun päättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä. Mutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut uhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin ohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina saapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui."
Castrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin saanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin runsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä tehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja ennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin.
Kauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle, tällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo hänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset J.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu.
Lähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén tovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta Kajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä sauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa Castrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä matka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se oli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi, ymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän huonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten l. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset muotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa. M.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän ruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi. Castrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän lähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan kylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs tilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista. Mutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada vankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin, sillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan tarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut siihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat. Tästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi virkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit.
Miinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin, Akonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja Ouluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia tarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut Venäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat pukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton määrä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta, merkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja; Latvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan Arhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja, Vuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan kuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää. Rikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa.
Ettei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään kieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli tehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On muistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys muinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen ja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin mitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut käsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja tietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja kuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän nimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten pyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi olla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa, että ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa, joita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen keränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa, ja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin. Hän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin rannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten asukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu, mutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana nähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat Siperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa muinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle niiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa keskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä lähes kahdeksi vuosikymmeneksi.