Kalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan kevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut hänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän aikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella arvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On muistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista esiintymistä "Saimassa" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista erimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin Castrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa tuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja ruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: "He ovat tehneet meidät osallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat rakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme. Mutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista; he eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia, jotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin koettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan olemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat siten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme ja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi ehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä sivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä kehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan sivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme. Mutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet meihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen on arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa." Mutta kun nyt kaiken tulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän "ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä heistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan kehittyäkseen." Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli suomen kansassa, "sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen yhteisen todistuksen mukaan." Sen oli todistanut Kalevala. Se siis antoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota piti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin luennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta pohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä isänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen ohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän aikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille kirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta, jossa oli puute kirjoituksista: "Suomi olisi pelastettava; isänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen isänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen edistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa. Sen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä meihin."

Castrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen "fennomaani"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena sortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian Collan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William Nylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin muistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia "Castrénin ajaksi", siihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä oli.

Castrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin hänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin Kalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset tutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain kansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän tutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen suomenkielestä.

Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.

Meidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla suomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat. Tuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys. Porthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat miehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan ugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa tanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen vaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus, joka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä. Juuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja, Renvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas ja uuttera A.J. Sjögren, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi niihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin tutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli jatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista ainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin kehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi Rumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan osottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen, ja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan tutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja muinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa ottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi Venäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa tähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän maassa.

Sjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan osanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin kuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka personallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska tämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska hän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén otti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa maassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri niihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä hartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään sille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille kirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902. Viitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi saada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: "Asiain näin ollen, ja kun matkani Thuleen on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi mitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa Venäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen. — — Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat pettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko Siperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen suomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito itämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina. — — Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin onnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten, kohtalon sallimaksi." Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei aijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi se epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén käyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen lähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen jumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä kestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan rajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös ainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet Castrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli pakottanut hänet työn keskeyttämään.

Tämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan ollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä kesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet oli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä ja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka suoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan, on Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä seuraavassa esityksessä käytämme.

Matka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka Castrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä siis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen kielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta semmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa oli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään kerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan kielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa.

Lapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja
Castrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri
Blank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä
papin toimiin Inarin Lapissa.

Matka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa pitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin veneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka sujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen saada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän näet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä käyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen päätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös riittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja suureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä lappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea.