Ensimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli nimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin yksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei mikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi kova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei uhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa lepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä se enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja hauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn soitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka, joka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut.
Pitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja lappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja uskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä kuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että Venäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen lappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista hartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät lainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä eivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin ainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli kerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa oleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan silmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä.
Synjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin. Matkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti sammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen uuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota järven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka sujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri kierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta kas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas, niin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten ympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi penkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli kyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään, jaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa suunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja Castrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä katsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä!
Mutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien kainalossa. Sen valtavain kirkkojen — joista yksi Pietari Suuren aikuinen — kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen tunturin huippu. — Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui olemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja perinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin Lönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa mäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken ikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa.
Kuolaa olivat retkeilijämme ensin aikoneet pitää päämajanaan, mutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan Castrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja samojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy harjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen myöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen ajoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he kuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin kautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s. muurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät maalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä ryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät kaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä tieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava minkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin kaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja Castrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat tiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan.
Vanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia pakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa Vienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin luostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan ja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät he Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli tarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät saaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko aikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen sijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan samojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen retkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt alkava.
Castrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan Lappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata ajatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla suomentamatta seuraavaa kohtaa: "Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun taivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin silmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista vähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on kuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin huippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka ikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta vuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja katoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen. Sanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa, kunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä ennakkomielipiteittensä nojalla."
Kuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta syksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin vuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita Kuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä heikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän kuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä nousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet Tri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella voi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei ollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman vuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään, mutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta laivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja koettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä vanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä aluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan rannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi ja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli hirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria ajautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan joen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja miehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan, jättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan kokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria vastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin laiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus useampia vuorokausia ankkurissa — joka oli saatu lainaksi toisesta laivasta — ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi välttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut, ennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin tukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä laivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet kuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se oli 12 p. heinäkuuta.
Saavuttuaan kylään, jonne hänen kalastajain epäystävällisyyden vuoksi oli pakko lähteä rannikolta omin voimin pyrkimään ja kantaa itse vähät tavaransakin, Castrén sairastui toden teolla ja makasi 3 vuorokautta melkein tiedotonna. Hänen oli välttämättä päästävä lähimpään kylään, jonne oli matkaa 22 virstaa, mutta talonpojat eivät suostuneet häntä kulettamaan vähemmästä kuin 100 ruplasta. Tullitarkastusta pitämään saapuneitten sotilasten avulla pääsi hän kumminkin vihdoin pois ja saapui lopuksi Arkangeliin hukkaan menneen kuukauden jälkeen. Hänen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava, sillä hänen terveytensä oli heikko, ja matkakassansa oli vain 15 hopearuplaa. Hän asettui sen vuoksi asumaan pieneen kylään Arkangelin eteläpuolelle erään samojedin kanssa, joka oli hänen kielimestarinaan.
Tilapäistä apurahaa hän täällä hartaasti odotti. Jo edellisenä syksynä oli hän hakenut erästä avointa suurehkoa yliopistollista stipendiä, mutta sen sai sillä kertaa toinen hakija, Y.A. Wallin. Castrénille olivat kumminkin konsistorissa antaneet äänensä professorit Linsén, Schultén, J.J. Tengström ja Hällström, ja äänestyksen tapahduttua oli G. Rein professorien Ilmonin, Lillen ja Grotin kannattamana ehdottanut Castrénille ylimääräistä apurahaa. Myöhemmin oli Sjögren suositellut Castrénille valtiolta apurahaa, ja ihastuksekseen sai Castrén tänne Vienan varrelle tiedon, että hän oli Suomen valtiovaroista saanut 1,000 ruplan suuruisen apurahan tutkiakseen Europan puoleisia samojedeja sen vuoden kuluessa. Seuraavaa vuotta vartenhan oli hänellä luvassa apuraha Venäjän Tiedeakatemialta. Suuresti huolistaan vapautuneena muutti hän uudelleen Arkangeliin, josta hän marraskuun lopulla alkoi retkensä itäänpäin.