Ennenkuin hän kumminkaan joutui varsinaiselle samojedialueelle, matkusti hän venäläisten asuman kauniin, joskin kolkon alueen läpi Vienajoen vesistön varrella. Hän purjehti ohi Kholmogoryn kauppalan, 70 virstaa Arkangelista etelään, paikan, jossa hän otaksui olleen bjarmien kuuluisan "Jomalin" temppelin. Hän ei kesällä varojen puutteessa ollut voinut täällä suorittaa kaivauksia, ja nyt talvella oli maa jäässä. Hän keräsi niin muodoin vain taruja paikan varhemmasta väestöstä, valkosilmäisistä tshuudeista, ja jatkoi matkaansa edelleen pieneen Pinegan piirikaupunkiin. Pinegassa oli hän sikäläisen polisimestarin rouvan ystävällisessä hoivassa. Mainittu rouva oli syntyjään suomalainen, Hedvig Sofia Lencqvist, Oriveden lahjakkaan kirkkoherran Erik Lencqvist-vainaan tytär. Tämä auttoi Castrénia kaikella tapaa, ja Castrén erosi hänestä kiitollisin mielin.
Se matka, jonka Castrén nyt oli suorittanut, ei jäänyt tieteellisittä tuloksitta sekään. Castrénin mieltä kiinnitti tällä alueella nimenomaan sen aikaisemmat asutussuhteet. Hän tuli siihen tulokseen, että sen asujamet, Venäjän aikakirjojen Savolotsheskaja Tshudj, olivat olleet suomalaisia, lähinnä karjalaisia. Johtopäätöksensä, joka luultavasti on oikea, perusti hän tarinoihin ja muistotietoihin sekä etenkin kielellisiin omituisuuksiin ja paikannimiin, joissa hän näkee paljo suomalaista. Tutkimuksensa tuloksen julkaisi hän v. 1844 Suomi-kirjassa, vieläkin arvokkaaksi katsottavassa kirjoituksessaan savolokilais-tshuudeista, noista kansantarujen taitavista, suunnattoman rikkaista tshuudeista, jotka venäläisillä ovat saaneet melkein samantapaisen hämäräperäisen värityksen kuin meillä jättiläiset ja munkkilaiset.
Me olemme asian laadusta ja tämän kirjasen luonteesta riippuen Castrénin tähän astisiin matkoihin nähden kiinnittäneet huomiota enimmäkseen niiden ulkonaiseen kulkuun ja syrjäyttäneet niiden tieteellisen tuloksen ja tarkotuksen. Lienee kumminkin syytä tässä painostaa, että ne eivät suinkaan olleet huvimatkoiksi vain ja seikkailuretkiksi muodostuneet. Castrén keräsi niillä aineksia, tavattoman monipuolisia ja laajoja, joita hän suurimmaksi osaksi on käyttänyt myöhemmin ilmestyneessä mytologiassaan ja Suomen kieliopissaan. Pienempiä kirjoituksia näiltä aloilta ilmestyi näiden vuosien kuluessa Suomi-kirjassa, m.m. historiallisesti tärkeitä otteita Solovetskoin luostarin kronikasta ja sangen arvokas kirjoitus koron vaikutuksesta Lapin kielessä (Om accentens inflytande i Lappska språket), kuten vielä tuonnempana tulee puheeksi.
Samojedien parissa.
Kuten tiettyä, on itäinen ja pohjoinen osa Europan Venäjää ja suuret alueet Venäjän Aasiaa n.s. vierasheimoisten kansojen asumaa, kansojen, jotka kuuluvat eri rotuihin ja puhuvat monta eri kieltä. Ennen vanhaan asuivat nämä rodut suuria yhtenäisiä alueita, joiden keskuksia olivat jokien vesistöt. Slaavilaisten kansojen asuma-ala käsitti silloin vain nykyisen Venäjän valtakunnan läntisimmän tai länsilounaisimman osan. Muussa osassa nykyistä Venäjää oli aika ajoittain mahtavia kauppavaltoja, mutta suurimmaksi osaksi asui siellä kiertelevän kalastaja- ja metsästäjä-sivistyksen asteella olevia kansanheimoja. Mikä noiden kansojen historia oli ollut, minkälaisissa heimolaissuhteissa ne olivat toinen toisiinsa, mitä rotua ne edes olivat, kaikesta tästä olivat käsitykset satakunta vuotta sitten vielä hyvin epäselvät. Näin oli nimenomaan Europan Venäjän pohjoisimpia ja Siperian kansoja koskevien tietojen laita. Sen sijaan olivat monista lähemmistä, osaksi jo sukupuuttoon kuolleista kansoista tietoja keränneet ja antaneet moniaat nerokkaat venäläiset tutkijat, ja viime vuosisadalla ennen Castrénia myös kuuluisa maamiehemme, edellisessä usein mainittu akatemikko A.J. Sjögren. Viitattu myös on jo, mikä suuri osuus Venäjän akatemialla on ollut noiden kansasirpaleiden kielten, historian, muinaisuuden ja kultuurin valaisemisessa.
Jonkinlaisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi on meidän syytä mainita, missä ne kansakunnat asuvat, jotka nyt lähinnä tulevat kysymykseen. Me saamme tällöin syrjäyttää aroseudut etelässä Kijowan—Samarah seutujen eteläpuolella ja lounaisessa Siperiassa. Myöskään ei meillä ole syytä puhua Itämeren suomalaisista, koska voinee edellyttää yleisesti tunnetuksi näiden seutujen kansallisuusolot.
Pohjois-Venäjällä on meillä niin muodoin ensinnä samojedilaiskansanlahko, jonka Europan puolella olevaa osaa sanotaan jurak-samojedeiksi. Ne asuvat tundravyöhykettä Jäämeren rannalla Mesenin kaupungista lännessä Uralin vuorten toiselle puolelle. Alueen Europan puolisen osan jakaa melkein kahtia Petshorajoki, jonka itäpuolista osaa kutsutaan Boljshesemeliksi ja läntistä Vähiksi Tundroiksi. Vähillä tundroilla erotetaan Kaninin niemimaan ja Timanin tundrojen samojedit. Tästä alueesta länteen on muinoinen Savolotshje eli Bjarmia entisine suomalaisasutuksineen.
Petshoran latvoilta Vytshegdaan lännessä ja Uralille idässä asuu syrjäänien muinen mahtava suomensukuinen kauppiaskansa metsäseuduilla. Niihin luetaan kielellisestikin lähisukuiset, mutta ylen vähälukuiset permjakit Vjatkajoen latvoilla. Alempana pitkin Vjatkaa ja Kamaa asuvat votjakit, ja Vjatkan ja Vetlugan varsilla aina Volgan pohjoisrannalle asti tsheremissit. Niistä etelään nykyisen Kasanin läänin länsi- ja lounaisosissa asuvat muinaisen Hopea-Bolgaryn perilliset tshuvassit, ja niiden ja venäläisten kesken hajallaan tatarit. Näistä vielä kauvemmaksi etelään on hajallaan venäläisten joukossa mordvalaisten monilukuinen kansa. — Kamasta itään taas pitkin Bjelaja-jokea Ufan läänissä asuu tatareja ja bashkireja sekä tsheremissejä.
Kun sitte siirrymme Uralin vuorista itään, on meillä Ob-joen varsilla ostjakkilaiskansa, jonka etelä- ja länsipuolella asuu vogulien vähälukuinen heimo. Pitkin jäämeren rantaa tundroilla aina Khatanga-joelle asti asuu Aasian samojedeja. Etelämpänä Siperiassa asuvista erinomaisen monilukuisista kansanheimoista saamme tuonnempana erikseen puhua.
Kuten mainittu, oli Castrénin tarkotus syksyn ja talven kuluessa v. 1842 tutkia Europan puolisia samojedeja. Hän lähti siis ensinnä Pinegasta, jonne hänet viimeksi jätimme polisimestarin rouvan hoiviin, kauvemmaksi itään, Mesenin piirikaupunkiin, Pinegasta 143 virstan päähän. Tämä paikka on hänen omien sanojensa mukaan sivistyneen maailman äärimmäinen tukikohta koillisessa, sillä siitä alkaa pakanallisten samojedien asumatanner, ja jo Mesenissä sai Castrén tehdä heidän tuttavuuttaan. Hän yritti täällä saada jotakuta heistä palvelukseensa kielimestariksi, mutta se yritys osottautui mitä vaikeimmaksi. Hän asettui sen vuoksi asumaan muutaman kymmenkunta virstaa kauvemmaksi samojedilaiseen Somshan kylään, mutta täältäkään saadut kokemukset eivät osottauneet kovin rohkaiseviksi. Samojedit olivat auttamattomasti juoppouteen vajonneita, ja raittiinkin heistä, jonka Castrén yritti ottaa palvelukseensa, oli sellainen patajuoppo, että hänet oli erotettava. Samoin kävi samojedinaisen, jota Castrén yritti kielimestarikseen ja tulkikseen, ja kun muu ei auttanut, turvautui Castrén ministeriöstä ja pyhältä synodilta saamiinsa suosituksiin, kutsutti luokseen kapakasta kaikki samojedit, luki heille paperiensa sisällön ja vaati heitä toimittamaan hänelle raittiin, kunnollisen ja järkevän tulkin. Samojedit pelästyivät ja toimittivat tulkiksi erään samana päivänä paikalle saapuneen miehen, joka aluksi osottautui hyväksi, mutta jo muutaman tunnin kuluttua tekeytyi sairaaksi, ajettiin tiehensä ja makasi kohta sen jälkeen täyshumalassa kapakan edustalla.