Että se kokemus, jonka Castrén oli saanut niistä samojedeistä, jotka häntä olivat palvelleet, oli yleistettävissä koko tämän paikkakunnan samojedeihin, sen sai hän nähdä mennessään sikäläisen kapakan lähettyville. Sen ympäristö oli kauttaaltaan kaatuneiden urosten ja vaimoväen peittämää, ja tuosta Bakkuksen temppelistä sisältä kuului hirveä meteli. Aina silloin tällöin tuli sieltä joku puolihumalainen ulos kahvipannu kädessä, kulki etsiskellen maassa makaavien kesken, kunnes löysi etsimänsä, käänsi tämän varovasti seljälleen ja kaatoi kahvipannusta voimanestettä suuhun. Sitte palasi hän uudelleen vielä pystyssä olevien tovereidensa luo.
Somshassa Castrén viipyi jonkun aikaa, näki samojediläistelttoja ja tutustui rajuilmaan aukeilla tundroilla. Ennen pitkää halusi hän täältä kuitenkin edemmäksi ja joutui nyt seuduille, joissa ei ainoakaan sivistynyt ennen häntä ollut käynyt. 19 p. joulukuuta v. 1842 lähti hän uudelleen liikkeelle Mesenistä, jossa hän oli pistäynyt, kahden hevosen vetämässä "kibitkassa", lähimpänä päämääränä Nesin kirkonkylä Kaninin niemimaan rajalla. Eivät ymmärtäneet asujamet, miksi hän vapaaehtoisesti tuommoiselle matkalle lähti. Toiset arvelivat, että hänet oli Siperiaan karkotettu, mutta toisista oli selvä, että hän meni etsimään kultaa.
Tundra, jonne Castrénin nyt oli määrä mennä, on kolkkoa ja autiota maata, joka on vain hiukan meren pintaa korkeammalla. Se kyllä ei ole aivan tasaista, mutta kohopaikat ja notkot ovat pitkiä ja loivia, ja talvella, milloin lumi peittää tundran, on sitä vaikea erottaa meren selästä. Siinä ei kasva juuri mitään. Siellä täällä olevista vaivaisista puu- ja pensasaloista voi melkein varmuudella päättää, että ne reunustivat jonkin tundrajoen uomaa.
Kun maa on näin kolkkoa ja autiota, voi ymmärtää, että se on aivan altis Jäämeren kireille pakkastuulille ja että maanviljelyksestä tai karjanhoidosta semmoisilla aloilla ei voi olla puhettakaan. Metsästys ja kalastus ovat samojedien ainoina elinkeinoina; siellä täällä heidän alueellaan on jokunen kauppaa tai kapakkaliikettä harjoittava venäläinen tai syrjääni, jotka kohtelevat samojedejä sangen julmasti.
1830-luvulla lähetettiin samojedein luo lähetyssaarnaajia ja rakennettiin heidän alueilleen 3 kirkkoa, yksi Kaninin tundroja varten Mesiin, yksi Timanin tundroille Pjoshaan ja yksi Boljshesemelin tundroille Pustoserskin kauppalaan Petshora-joen suulle. Kussakin paikassa oli venäläinen pappi, mutta siitä huolimatta olivat samojedit suurimmaksi osaksi pakanoita. Heillä oli jonkinlainen ylin jumaluus Num, mutta tavallisesti palveltiin kahdellaisia rinnakkaisia jumalaisolentoja, kotijumaloita (hahe) ja haltijoita (tadebtsho). Edelliset ovat n.s. fetishejä, puisia tai kivisiä, joskus tilapäisesti lumisia jumalolentoja, jollaisia jokaisella samojedillä on useita, ja niitä säilytetään erikoisessa re'essä. Niiden mukaan vannotaan valat, joita pidetään tavattoman pyhinä, eikä esim. varas kernaasti vanno puhdistusvalaansa, jos sellainen vaaditaan, vaan ennemmin tunnustaa.
Tavallaan merkillisempiä kuin hahet ovat tadebtshot, joita voi lähestyä vain erikoinen velho eli taikuri. Hän noitarummun avulla tiedustelee haltialta varastetusta tavarasta, parantaa tauteja ja ennustaa tulevia asioita. Tavallisesti ovat taikurit jokseenkin taitamattomia ihmisiä, päinvastoin kuin muitten kansojen kesken on laita, mutta heilläpä taikurin arvo meneekin perintönä eikä vaadita mitään kouluutusta saavuttaakseen tämän arvon. Taikurit — tadibit — lankeavat loveen, lentävät ilmassa, uivat veden alla ja matkustavat manalaan. Tietäjän toimitustaan tehdessään laulavat he yksitoikkoista säveltään yksinkertaisin sanoin.
Se kansa, minkä uskonnollisia käsityksiä edelliset rivit kuvaavat, asuu muutettavissa teltoissa, jotka ulkoa ovat peitetyt poronnahoilla ja muodoltaan ovat pyöreät tai soikeat. Ne ovat tavallisissa oloissa aivan pimeät, ell'ei keskellä oleva risuvalkea ole sytytettynä, ja niissä täytyy olla hyvin vaatetettuna pakkasta vastaan. Pukuna on peurannahkainen paita, karvat sisälle päin ja säärten verhona poronnahkaiset säärykset, jota paitsi pukuun tavallisesti kuuluu useita muita nahkavarustuksia.
Tämän kansan keskuuteen oli Castrén nyt lähtenyt tutkimaan kieltä, tapoja ja uskonnollisia käsityksiä. Me olemmekin tavallaan rientäneet ohi kertomuksemme, sillä nekin tiedot samojedeista, joita ylempänä esitettiin, ovat Castrénin hankkimat ja hänen kauttaan tunnetuiksi tulleet.
Saavuttuaan Mesenistä jo edellisestä tuttuun Somshan kylään jätti Castrén sinne hevosensa ja jatkoi matkaansa neljän poron vetämässä reessä. Edessä kulki opas omassa reessään, pitäen kiinni Castrénin porojen ohjaksesta. Ajettua jonkun matkaa tultiin oppaan vanhempien teltalle, jossa Castrén astui sisään pimeään tupaan, sytytti valkean ja näki sen loimossa teltin nurkkaan paenneen samojeditytön, joka villin ilmein söi raakaa ja veristä lihaa. Tyttö pian ihastui Castrénin nuuskarasiaan ja sitten sormukseen, ja keskustelu pääsi alkuun. Matkustajamme tarjosi viinaa isännälle ja tämän silloiselle vaimolle — Castrénille selvisi, että moniavioisuus oli luvallista samojedien kesken — sekä oppaalleen. Vihdoin antoivat nämä hänelle levänneitä poroja edelleen matkustamista varten, ja hän saapui Nesiin, jonne hän toistaiseksi asettui. Ikäväkseen hän havaitsi, ettei siellä ollut samojedeja juuri lainkaan, sen jälkeen kun kapakka oli muutettu Somshaan, ja vaikka Castrénille oitis luvattiin samojedi kielimestariksi, ei lupauksen täyttämisestä tahtonut tulla mitään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli pappi matkoilla, joten Castrén joutui asumaan jonkun iki-itaran leipäkauppiaan luo, joka ei antanut hänelle muuta ruokaa kuin leipää ja joka päivä säännöllisesti yhden mädänneen kalan, joka aamulla paistettiin ja sitte syötiin päivän kuluessa. Kun ruoka joulupäivänäkin oli samallaista, suuttui Castrén, viskasi happamen kalan paistinpannuineen nurkkaan ja läksytti tuota "ihanteellista" saituri-isäntäänsä niin perin pohjin, että tämä siksi kerraksi toi hänelle voimakasta jauhovelliä. Mutta kun tavallinen ruokajärjestys sen jälkeen taas uusiintui ja kun Castrén yrityksistään huolimatta ei pyssylläkään saanut ruuan arvoista syötävää, päätti hän muuttaa majaa ja mennä asumaan papin rouvan luo. Täällä otettiin hänet erinomaisella sydämellisyydellä ja ystävyydellä vastaan, ja siellä vietti hän sitte iloisen venäläisen joulujuhlan.
Vihdoinkin oli Castrén onnistunut saamaan kunnollisen ja oman arvonsa tuntevan samojedin opettajakseen, ja hän teki voitavansa saadakseen tämän pysymään luonaan. Itse kertoo hän siitä näin: "Minä puhelin hänen kanssaan ystävällisesti, maksoin hänelle hyvästi, annoin hänelle viinaa joka päivä, enkä koskaan häntä kieltänyt juomasta itseään humalaan, milloin hänelle tuli halu. Kuitenkin rupesi hän ikävöimään ja haluamaan päästä tundralle. — 'Sinä elät minun kanssani ystävänä ja sen tähden minä sinua rakastan', sanoi hän minulle yhtenä päivänä, 'mutta minä en voi asua huoneessa. Ole sen tähden armollinen ja vapauta minut.' Minä lisäsin nyt hänelle päiväpalkkaa, annoin hänelle enemmän viinaa, lähetin hakemaan hänen vaimonsa ja lapsensa, annoin viinaa vaimollekin ja koettelin jos jollakin tavalla huvittaa samojedin surullista mieltä. Tällä tavalla sain hänen vielä jäämään muutamaksi päiväksi. Minun kamarini lattialla istuivat nyt kuten teltassaan mies, vaimo ja lapset, peurannahkain, sääripeitteiden, veitsien, vakkojen ja muiden kapistuksien keskellä. Mies oli kokonaan minun käytettävänäni; vaimo ompeli samojedilaisia vaatteita ja auttoi väliin miestään käännöksissä. Usein kuulin hänen huokaavaan syvään, ja kun kerran kysyin syytä hänen murheeseensa, purskahti hän itkuun ja sanoi surevansa miehensä takia, kun tämän täytyy elää kamariin sulettuna. 'Eihän miehelläsi', vastasin minä, 'ole suurempaa hätää kuin sinulla itselläsikään; miltä sinusta itsestäsi tuntuu?' 'Minä en ajattele itseäni, suren vaan mieheni puolesta', sanoi hän yksinkertaisesti. Nyt alkoivat mies ja vaimo niin hartaasti rukoilla vapauttamistaan, että en kauemmin hennonnut heitä vastustaa."