Se samojedi, jonka Castrén sitten sai palvelukseensa, oli kehno ja tyhmä, niin että hän useammin kuin kerran hermostui kielimestariinsa. Sen vuoksi hän ilomielin yhtyi papinrouvan ehdotukseen, että he menisivät katsomaan samojedilaista hääjuhlallisuutta lähistöllä. He menivätkin sinne, ja Castrén on matkakertomuksessaan antanut vilkkaan ja eloisan kuvauksen tuosta merkillisestä tilaisuudesta.
Castrén oli jo kuitenkin oppinut Nesissä, mitä siellä opittavaa oli, ja hänen tuli sen vuoksi matkata edelleen, lähinnä Pjoshaan ja sieltä Pustoserskiin. Alkumatkan sai hän kulkea melkein autioiden seutujen kautta, sillä samojedit olivat menneet talviostoksille Meseniin ja Somshaan. Hän sai myös kokea samojedein epäluotettavuutta, sillä Pjoshassa sai hän 10 päivää turhaan odottaa miestä, jonka kanssa hän oli sopinut kielimestarin toimesta. Sen sijaan huvittelihe hän täällä kerrankin taas metsäseudulle tultuaan nuoruutensa ihanalla hiihtourheilulla.
Matka Pjoshasta pohjoiseen pitkin Tsheskin lahden rantaa ja yli veden jakajan Indigajoelle oli loppua Castrénille hyvin tuhoisasti. Nukuttuaan yön ystävällisten samojedein teltassa lähti hän 3 samojedin opastamana matkaansa jatkamaan, koska ilma näytti suopealta. Mutta matkalla nousi hirmumyrsky, kovin, missä Castrén oli ollut. Päivällisaikaan ei lumentuprakassa enää voinut erottaa poroja reen edessä. Tuuli tempasi katoksen Castrénin reestä ja hän kastui ennen pitkää läpimäräksi, kun ei voinut saada suuruutensa vuoksi ylleen sitä poronvaatetakkia, jonka eräs samojedeista ystävällisesti hänelle tarjosi. Lumi peitti aika ajoin koko hänen rekensäkin, että se oli lapioitava ilmoille. Pahinta oli, että pyryssä oli eksytty oikealta tieltä, ja kun pitkän ajan kuluttua löydettiin tuttu joki, eksyi toinen samojedi seurueesta, hänen toverinsa läksi häntä hakemaan ja Castrén istui yksin ainakin pari tuntia autiolla tundralla, peläten, että hänen saattajansa pelosta olivat karanneet. Voi ymmärtää, mimmoinen hänen tilansa oli! Vaatteet olivat läpimärät, ja kun pakkanen yön tullen koveni, alkoi häntä ankarasti viluttaa. Hän uskoi jo saavansa matkustaa toisiin maailmoihin, mutta silloin palasivatkin seuralaiset ja matkaa jatkettiin, kuitenkin vielä useamman kertaa eksyen. Kun sitte vihdoin päästiin samojedileiriin, polvistui toinen oppaista Castrénin pulkan juureen, ylistäen jumalaa, sillä "hän on pelastanut meidät tänä yönä, enkä minä". Ennenkuin Castrén saapui Pustoserskiin oli hän tutustunut muutamaan samojedilaisylimykseen ja kokenut vaihtelevia seikkailuja, mutta meidän on kaikkien niiden ohi riennettävä ja pysähdyttävä "aution järven" kolkkoon ja yksinäiseen pikku kaupunkiin Petshoran suulle, Pustoserskiin, samojedilaisalueen pääpaikkaan, johon heidän on tapana lännestä ja idästä kokoontua. Se oli siis oikea paikka Castrénille hänen tutkimuksissaan, vaikka sen kolkko ympäristö ei voinut olla tuntumatta kamalalta hänen mielessään. Seutu on niin hirveätä ja autiota, että se sikäläisen papiston sanojen mukaan ei voi olla luomisessa luotua, vaan on syntynyt vasta vedenpaisumuksen jälkeen.
Miltä tuollaisella seudulla myrskyt ja tuulet voivat tuntua, sen sai Castrén pian huomata. Hänen oli tapansa tehdä joka aamu pieni kävely ulkona, mutta eräänä aamuna häntä myrskyn takia varotettiin menemästä ulos. Hän meni kumminkin, mutta oli ottanut vain yhden askeleen portailta, kun hän huomasi, että myrsky oli häntä voimakkaampi, ja hän tarttui portaaseen kiinni. "Nyt oli minun taisteltava kova taistelu ilman näkymättömiä henkiä vastaan. Oli otettava vain yksi askel, mutta tämä yksi askel vaati kaikki voimani. Epätoivoisen ponnistuksen jälkeen sain kyllä tuulesta voiton, mutta kun palasin kamariini, olivat voimani niin tyystin uupuneet, että en voinut nousta vuoteelleni, vaan voimatonna ja melkein tainnoksissa vaivuin lattialle."
Tässä paikassa viipyi Castrén kaksi kuukautta tutkimuksiaan varten. Yksikään samojedi ei kyllä ollut kyllin raitis hänen vakituisesti käytettäväkseen, mutta hän käytti apunaan tilapäisesti kerjurisamojedeja sekä erästä samojedilais-uutisasukasta, joka asui lähistöllä ja oli hänelle suureksi hyödyksi.
Kun samojedit Pustoserskin seudulta siirtyivät etäämmäksi, lähti Castrénkin sieltä mennäkseen 250 virstaa etelämpänä olevaan venäläiseen siirtolaiskaupunkiin, Usttsylmaan, jossa myös sanottiin samojedeja liikkuvan. Usttsylmassa asui hurjia, raakoja ja intohimoisia raskoljnikejä, jotka arvelivat Castrénia pahanhengen kätyriksi, kaivojen myrkyttäjäksi, vuodentulon tuhoojaksi y.m., ja pari kertaa he olivat Castrénin tappaa, kun tämä oli kaupungilla kävelemässä. Kun Castrén ei kumminkaan tahtonut juuri noin kurjaa kuolemaa, lähti hän nopeasti siitä kaupungista ja noiden hurjistuneiden asukasten keskuudesta Petshoran latvoille, Izhemskin kylään, joka on syrjääniläinen. Täälläkin kohdeltiin Castrénia suurella epäluulolla, sillä maine hänestä oli Usttsylmasta levinnyt tänne ja häntä epäiltiin noidaksi ja velhoksi. Häiritsemättä sai hän kuitenkin jatkaa opinnoitaan täällä kelirikon ajan ja tutkia sikäläistä samojedimurretta ja syrjäänien oloa, elämää, tapoja ja luonnetta. Näiden tutkimusten tuloksina kertyi runsas kansatieteellinen ainehisto ja syntyi sen syrjääniläiskieliopin runko, joka kirjoitettiin samana kesänä Kolwassa ja painettiin pari vuotta myöhemmin Helsingissä, kuten kohta saamme nähdä.
Sanoimme Castrénin kesällä olleen Kolwassa. Se on pieni kaupunki samojedialueella, 400 virstaa Izhemskista, ja sinne kulki Castrén 15 vuorokaudessa veneellä Ishmaja Petshora-jokia pitkin.
Noiden pohjoisten jokien rannat ovat hyvin luonnonkauniita. Ne ovat korkeaäyräiset, valkeata tai punertavaa kiveä, ja niiden päällä kasvaa jylhää ja ihanaa metsää, joiden äärettömyys, yksinäisyys, majesteettisuus antaa puoleksi alakuloisen värityksen maisemille. Petshora-joki nimenomaan on leveä ja mahtava ja saaririkas, siihen yhtyy aina vähä väliä vuolaita jokia Uralilta, ja sen rannoilta hohtaa aina silloin tällöin huikaisevan kirkas lumihuippu.
Tämä ihana matka oli kuitenkin rasittava hyttysten ja auringon paahteen vuoksi, eikä sen miellyttävyyttä erikoisesti lisännyt se sattuma, että veneen masto kerran kaatui ollen vähällä halkaista Castrénin pääkallon.
Kolwassa viipyi Castrén pari kuukautta asuen kurjassa asunnossa, hän, syöpäläisten ja kirkuvien lapsien vaivaamana, kirjoittaen syrjääniläistä kielioppiaan maanalaisessa kellarissa ja jatkaen samojeditutkimuksiaan yhteisessä tuvassa uupumatta ja reippaasti. Tiedemiehen into ei luopunut hänestä, sillä nyt hän tiesi olevansa omalla alallaan ja työnsä oli hänelle jumalanpalvelusta.