Mutta jo lähestyi vähitellen se aika, jolloin hänen oli lähdettävä Siperiata kohti. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä suuresti muuttunut. Kauvan puuhatusta siperialaisesta retkikunnasta ei lopuksikaan tullut mitään ja Castrénin tuli tehdä matkansa yksin. Mutta matkan varat antoi kuitenkin Venäjän Tiedeakatemia, ja itse asiassa oli Castrénin tieteellisille töille ehkä edullisinta, että hän nyt sai suunnitella matkansa vapaasti ja riippumattomasti. Ja niin läksi hän syyskuun 16 p. kulkemaan retkeänsä Aasiata kohti, päämääränä Obdorskin kaupunki Ob-joen suussa.
Castrénin omien sanojen mukaan oli tämä hänen kaksikuukautinen matkansa vaivaloisin, mitä hän tähän asti oli tehnyt tai vast'edeskään tuli tekemään. Alku tuntui kyllä hyvin edulliselta, sillä matka tehtiin ylöspäin pitkin Petshora-jokea veneellä, n.s. kajukilla, joka oli leveäkeulainen, taaksepäin kapeneva purjealus. Veneessä kulki joukkue syrjäänejä sekä pari samojedia, joiden kaikkien tarkotus oli mennä Obdorskiin talvimarkkinoille. Tämä kajuk oli paras saatavissa oleva ja jotenkin hyväkulkuinen. Vahinko vain, että ruoka oli pilaantunutta ja että välikansi vuoti; Castrén oli sen alle pystyttänyt teltan sateen suojaksi. Kolme muutakin telttaa oli kannen alla, ja yhdessä niissä asui samojeditar, jonka Castrén kerran matkalla yllätti noitatempuilla lepyttämästä tuulten ja sään jumalia. Kohtaus oli sangen lystikäs, ja hämmästyneeltä taikuriakalta sai Castrén nyt kuulla suuret määrät samojedilaisia käsityksiä ja tietoja, joita hän myöhemmin käytti jumalaistarullisissa ja kansatieteellisissä julkaisuissaan.
Sanoimme, että tuo noita-akka koetti lepytellä ilman jumalia. Aluksi ei se kumminkaan ollut tarpeen, sillä mitä paras myötätuuli kuletti heitä virtaa ylöspäin. Ohitse kiitivät vehmaat niityt ja metsät, joiden takana häämötti aukeita nevoja, ja lähestyttiin yhä tundramaisempia, autioita, kasvuttomia seutuja. Missä joki polvitteli enemmän etelään ja itään, näkyi taas suomaita ja niillä liikkui aina jokunen karhu ja näkyi lintuja, korkealla liitelevä kotka y.m.s.
Milloin Castrén ei levännyt tuli- ja hietakivistä tehdyllä vuoteellaan, jatkoi hän tieteellisiä töitään ja havainnoltaan, otti selkoa tundrojen kansan elinehtojen huononemisesta ja syrjäänien ja samojedien välisistä suhteista, joissa hän pääasiassa asettuu jälkimäisten puolelle. Hän ei ainoastaan ollut oppinut tuntemaan tieteellistä myötätuntoa tuota erinomaisen alhaisella sivistysasteella olevaa kansaa kohtaan, hän lisäksi suunnittelee toimenpiteitä, joiden avulla sen elämä voisi jatkua ja joiden kautta se voisi kohota aineellisesti ja henkisesti.
Syyskuun lopulla saapui retkikunta erääseen autiomajaan Uralin länsipuolelle, Uusa-joen latvoille, ja siellä päätettiin odottaa talven tuloa, ennenkuin matkaa jatkettiin. Castrén kyllä, kauhistuen odotuskuukautta, halusi lähteä jo kohta jalan, mutta syrjäänit eivät antaneet hänelle seuralaista ja hänen oli pysyttävä heidän mukanaan. Kuukauden kesti odotusta ja se oli raskas aika. Castrén ei voinut mitään tehdä omia töitään, sillä paitsi häntä asui majassa 14 muuta henkeä, ja savu, häkä, kuumuus ja huono ilma olivat siinä niin hirveät, että syrjäänitkään, jotka kumminkin olivat tottuneet vähä kuhunkin, eivät voineet päivällä majassa oleksia, vaikka ulkona melkein lakkaamatta satoi. Pahimmaksi tuli olo, kun syrjäänit rupesivat kovasti juomaan aamusta iltaan, ja helpotuksella ja ihastuksella Castrén vihdoin lokakuun lopulla otti vastaan sanoman, että matkaa jatkettaisiin. Se ei tosin tapahtunut millään ylenpalttisella kiireellä, kaukana siitä, mutta saavuttiinpahan kuitenkin vihdoin Uralin juurelle, ajaen aina 15 rekeä peräkkäin, jälkimmäisen poro aina etumaiseen sidottuna ja 3-4 poron vetämä ajomiehen pulkka kaikkein ensimäisenä.
Voi kuvitella, millaiset tunteet Castrénissa liikkuivat kun hän nyt vihdoin oli Uralin juurella. Edessä olivat nuo huimaavan korkeat huiput, joista korkeimpia samojedit kutsuvat "Uralin ruhtinaiksi", ja ne leimusivat ja kumottivat etäisen auringon valossa illalla, ja yöllä taas lukemattomien tähtien ympäröimänä; vuorten takana olisi Aasia, kansojen kehto ja Suomen suvun syrjäinen asumatanner, satujen ja muistotietojen salainen ja pyhä maa, se kuningaskunta, jonka salatut kätköt ja vaiheet Castrénin oli määrä vetää uudelleen esiin. Kahden maanosan rajavuoret, jotka ulottuivat pilviin, ja niiden juurella hän, vanhojen permalaisten ja Suur-Juugrian asujanten kaukainen ja myöhäsyntyinen jälkeläinen! Kukapa ei tahtoisi olla hänen sijassaan, kukapa ajattelisi vastuksia ja kärsimyksiä!
Matka vuoriketjun läpi solapaikasta meni yhdessä vuorokaudessa onnellisesti kauniin sään vallitessa, mutta seuraavana päivänä nousi hirmuinen länsimyrsky, joka vuoren itärinteelläkin tuntui ankarana. Sellaisen sään vallitessa ei vuoren poikki kulkeminen olisi ollut leikintekoa! Aasian puolella nyt kumminkin oltiin, pian näkyi jalkojen edessä leveä, suunnaton Ob-joki, ja ostjakkilaisvene kuletti väsyneen tutkimusretkeilijämme sen suistolla olevaan Obdorskiin. Vihdoin saisi hän hiukan lepoa, saisi vapautua kauheasta raa'an lihan ja kalan syönnistä ja asua jonkun verran mukavammin kuin ennen. Tarpeen se jo olikin, sillä terveys alkoi taas suuresti horjua. Suomen suvun keskellä hän nyt oli, "sai hengittää ilmaa, joka oli luonut ensimmäisen hengen kipinän esi-isäin rintaan ja jota vieläkin monet heidän surkuteltavat jälkeläisensä hengittivät", ja hän toivoi parantuvansa täällä, "unelmiensa maassa", kuten hän sanoi, "kansojen luona, jotka etäämpää tai lähempää polveutuvat Kalevaäidistä".
Obdorsk oli pienellainen kaupunki, jonka varsinainen asujamisto oli venäläisiä ja syrjääniä, tunnottomia seikkailijoita, jotka tahtoivat kaikin tavoin rikastua ympäristön samojedien ja ostjakkien kustannuksella. Nämä olivat joutuneet säälittävän riippuvaisiksi noista kauppamiehistä, ottamalla velaksi heiltä tavaraa, niin että heidän aina oli pakko myydä vuotuiset antimensa samalle kauppiaalle, joka sai maksaa tavarasta niin pienen hinnan kuin ikinä viitsi. Nämä herratpa ne luonnollisesti suurella epäluulolla katselivat Castrénin seurustelua noiden kehnojen alkuasukasten kanssa, sillä kuka ties, mikä tarkotus hänellä oli kerätessään historiallisia, tilastollisia, kansatieteellisiä ja kielellisiä tietojaan! Suureksi avuksi Castrénille sen sijaan oli eräs nuori oppinut venäläinen virkamies, joka tilapäisesti oli Obdorskiin saapunut ja myös keräsi käytännöllistä tarkotusta varten tietoja alkuasukkaista ja heidän olostaan.
Kuten mainittu, asuu Obin varsilla ostjakkien suomensukuinen kansa. Castrénin antamien tietojen mukaan vallitsivat siinä tähän aikaan patriarkalliset olot, niin että kansa oli jakaantunut sukuihin, joilla oli yhteiset jumalat ja johtajat. Koko kansan etunenässä oli 2 ruhtinasta. Asukasten kesken vallitsi tavallaan omaisuuden yhteys, ainakin yhteisavuliaisuus. Heidän taikurinsa olivat etupäässä manaajia, heidän jumalansa puu- ja kivitekeleitä, joita uhreilla lepytettiin. Usein oli jumalkuvia suuri joukko yhdessä, ja niiden ympäristöllä uhreina kallisarvoisia nahkoja, sarvia y.m., mitä metsästäjä- ja kalastajakansalla, sellaisella kuin ostjakeilla, parasta oli. Varsinaisia jumalanpalvelusmenoja ei ollut, mutta valaa pidettiin pyhänä toimituksena.
Mitä muuten tuohon kansaan tulee, oli sillä pohjoisen kalastajaväestön yleiset paheet: velttous, haluttomuus ja suuri viinan himo. Myöskin naisen asema oli huono. Nainen ei koskaan perinyt mitään, naimiskaupassa hänellä ei ollut mitään sananvaltaa ja miehellä oli oikeus pitää useita vaimoja. Kansan hyvinä puolina taas oli mainittava sen auttavaisuus, rehellisyys ja hyväluontoisuus.