Olkoon runosi suotuisa seikkailu, aamutuulen virissä ilmoille lehahtava, mintulta ja timjamilta tuoksuava… Ja kaikki muu on kirjallisuutta.
Jos olisi yhdellä sanalla luonnehdittava sitä ihannetta, jonka "L'art poétique" näin asettaa runoudelle, olisi se kai aivan yksinkertaisesti laulu, tai ehkä tarkemmin määriteltynä "harmaa laulu": ei mitään paatosta, ei deklamoivaa kaunopuheisuutta, ei heliseviä riimejä, ei muotokiinteyttä — sointuja vain, vivahtelua, tuoksua, ilmavuutta, "sanattomia romansseja". Eli toisin sanoen, tämä ihanne on kauttaaltaan vastakkainen sille, jonka Gautier määrittelee "L'art"-runossaan — ja joka oikeastaan sisältää kappaleen parnassolaisten ohjelmaa —: siinä missä Verlaine ylistää runouden korkeimpana muotona onnellista, tuoksuavan aamutuulen myötä syntynyttä improvisointia, siinä ylistää Gautier heltiämätöntä, tietoista työtä, kiinteyttä ja viivaselkeyttä. "Oui, l'oeuvre sort plus belle", sanoo hän kohta runonsa alkusäkeessä, "d'une forme au travail rebelle — vers, marbre, onyx, email." [Niin, taideteos nousee ihanampana muodosta, joka uhmaa työtä — oli se sitten runo, marmori, onyksi, emalji.] Ja edempänä:
Lutte avec le carrare,
avec le paros dur
et rare,
gardiens du contour pur.
— —
D'une main délicate
poursuis dans un filon
d'agate
le profil d'Apollon.
— —
Sculpte, lime, cisele;
que ton rêve flottant
se scelle
dans le bloc resistant!
Kamppaile kera Carraran marmorin, kera kovan ja harvinaisen Paroksen, puhtaan ääriviivan vartijain.
Tavoittele herkin käsin agaattisuonessa Apollon profiilia.
Veistä, hio, siselöi; kiinnittäköön kestävä harkko aineettoman unelmasi.
Mutta meidän ei edes tarvitse mennä Gautier'hen saakka etsiäksemme sitä taustaa, jota vastaan "L'art poétique" on nähtävä: Verlaine'in oma runo "Épilogue" (kokoelmassa "Poèmes saturniens") esittää sen täydellisen vastakohdan. Tästä runosta on ollut puhe jo toisessa yhteydessä, joten voimme sen sivuuttaa lainaamalla vain loppusäkeistön, mistä runon synteesi käy ilmi:
Nous donc, sculptons avec le ciseau des Pensées le bloc vierge du Beau, Paros immaculé, et faisons-en surgir sous nos mains empressées quelque pure statue au péplos étoilé.
Veistäkäämme siis ajatuksen taltalla Kauniin neitseellistä kiveä, tahratonta Parosta, ja kohotkoon innokkaissa käsissämme jokin puhdas tähtiviitta veistos.
Ja jos nämä molemmat runot, "L'art poétique" ja "Épilogue", luonnehtivat sitä kehityskulkua mikä Verlaine'in omassa runoudessa tapahtui, jännittyy niiden varaan myös Ranskan koko silloinen — ja osittain myös yleismaailmallinen — lyriikka. "L'art poétique" oli lähtökohta, osviitta: sitä tietä, jonka Verlaine tässä runossa on viitannut, on Ranskan myöhempi runous kulkenut. Verlaine'in itsensä sanotaan kerran huudahtaneen, kun oli puhe parnassolaisuuden ihanteesta: "Du bois, du bois et encore du bois!", tarkoittaen sillä sitä kuivakiskoista ja puisevaa, sitä asiallisen kouriintuntuvaa, jonka objektiivisuuden ja tieteellisyyden tavoittelu usein saattoi tuoda parnassolaisten lyriikkaan. Tämän kouriintuntuvan vastakohdaksi asetti myöhempi runous symbolin: sen edustajia ei enää tyydyttänyt parnassolaisten ulkokohtainen kuvailu tai tieteellis-filosofinen mietiskely, vaan he pyrkivät runoudelleen valloittamaan uusia maa-aloja, näkyväisen ilmiömaailman tuolla puolen. Mutta he eivät tahtoneet "määritellä" ja rajoittaa näitä uusia maa-aloja tai kuvailla niitä kuvailun itsensä vuoksi; he etsivät ennemmin kaiken oleellisen sielua, l'esprit des choses, elämän vaihtuvien ja haihtuvien ilmiöiden ja pintaliikunnan alta. Romantikkoja? tavallaan kyllä, sillä koskaan ei runoilijan personallista näkemystä ole pidetty niin pyhänä kuin nyt, mutta he eivät 'anna' itseään samalla tavoin kuin esim. Musset: he pukevat sieluntilansa symboleiksi, projisioivat kaipauksensa tai riemunsa maisemakuviin tai musikaalisiin sointuyhtymiin, ja suggeroivat sitä tietä lukijan, herättäen hänessä saman tunnelman ja aistimusvaikutelman mikä hallitsi heitä itseään luomisen hetkellä.