Tels les Saturniens doivent souftrir et tels
mourir. — —

Sellaisina on saturnolaisten kärsittävä ja
sellaisina kuoltava.

Ja vielä toista vuosikymmentä esikoisrunojensa ilmestymisen jälkeen muistelee Verlaine nimeen kätkeytynyttä ja todeksi käynyttä ennustusta: "Olin siis todella saturnolaiseksi syntynyt", lausuu hän. Hänen esikoiskirjansa nimi voisikin näin harvinaisen hyvällä syyllä olla hänen kokonaistuotantonsa yhteisenä.

Paljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa runokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä Fêtes galantes- ("Lemmenleikkien juhla") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa — varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä "Colloque sentimental" — joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin aavistus tulevasta onnettomuudesta. "Fêtes galantes" on muutoin ulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan "Poèmes saturniens", sillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo minäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan paljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen esikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä ollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään; Lemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön, vaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa, ettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu naamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa ensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit, korkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on kirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain vieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät Kieltämättä on "Fêtes galantes"-kokoelmalla jossakin määrin kirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa rokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa näyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima on hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo subjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen vuosisataan, jonka olemus — suuremmassa määrin kuin minkään toisen vuosisadan — oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran kirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden tuloksena "Lemmenleikkien juhla" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa esim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa, joka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia, sekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä, jotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka ensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä riitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt tuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka muodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne täyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus, eli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee rokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut oman kaipauksensa ja polttavat halunsa "Fêtes galantes"-kirjasen armaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen ankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän sanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta ihanuudesta. Ja kerran "kotiutuneena" tähän maailmaan, jonka hän sukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio: häntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet kuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista virtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja paimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset runot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin, että tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua — esim. runo apinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin kipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on vain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se kärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan ja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, — ja runoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu myös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat raskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja, jotka panevat mielen oudosti värähtämään.

Enimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden yhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä ja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas rakentuvat musikaalisille arvoille — esim. siro "Mandoline" tai tuoksuava barkaroli "A Clymene", jotka suorastaan viittaavat "Sanattomiin romansseihin". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita kokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin — on melkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme hänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, "Colloque sentimental", Alakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn perspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo kaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn pellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt olemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin elämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä minne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys — voitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.

Syyskylmässä vanhan puistikon
kaks varjoa esiin astunut on.

On kuollut ja sammunut katsehensa.
He hiljaa kuiskivat toisillensa.

Syyskylmässä tuuli suhisee,
kaks varjoa menneitä muistelee.

— Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa?
— Mitä hyvää entisen muistelossa?

— Sinä lausuit nimeni punastuen!
Mun vieläkö unessa näätkö? — En.