En tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe sinänsä oli niin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi paljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui hänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä porvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin syvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta kysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää elämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta tämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä, niin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen lyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin entinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa omien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä varmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen elämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä olisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei ehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta onnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi "Bonne chanson'in", jälkimmäinen "Romances sans paroles"-kokoelman ja "Sagesse'in". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme kirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde Mauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in kuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman vihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan erikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa tuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus, jota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on suoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.
Ja sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté sattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun runoilijan aika oli täytetty.
Verlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut myös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen impulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:
J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou.
N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.
Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna.
Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.
Ja sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän molempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä tekijänä, ja huudahtaa lopuksi:
"Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral.
Depuis la fille amère au souris sépulcral
jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!"
Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä.
Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä
hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.
Tämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine tarvitsi rakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen täytyi saada rakastaa, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin uhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on eräässä runossaan sanonut "jättäneensä monille kiittämättömille jotakin itsestään, verta ja lihaa". Nämä sanat ovat enemmän kuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä kiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän jaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se ennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä ilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin kuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla hänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän kiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur Rimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta tuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja määrättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti eroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi todistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen itse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä orjuudesta. "Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen", valittaakin hän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän, kyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille: minä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen saanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä uskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja ihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!
— — la femme m'a repris tout entier!