J'allais priant le Dieu de mon enfance (aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux), j'étais plein de foi, de blanche espérance, de charité sainte aux purs feux si doux.
Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!
J.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa "rakastaja", "sanan täydellisimmässä mielessä", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia myöten.
Mutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan ehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli paljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon lasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä ei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä olisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän inhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa — tai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi sijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä, povea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta oli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä kyynillisen julkeat laulut Chansons pour Elle, "Lauluja Hänelle" ja monet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana "chair", lihallisuus, mutta hän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen, ja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan edessä.
Kuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine sittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta vuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen ainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin, ettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi jo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat, joissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset. Mutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja halpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut sanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis' ja vain odotti aikaansa — haaveksiihan hän jo ensimmäisessä runokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa runoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja olemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei hän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine oli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa; hän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi, ainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan seurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.
Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä Charles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän kuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna kuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma on "Bonne chanson'in" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi kertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä — siis todellinen ranskalainen coup de foudre! Tähän asti oli Paul aina tuntenut olevansa kuin "ruma ankanpoika", poikkeusasemassa ja erilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava nuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen kanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti, vaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti —"Minä pidän paljon runoilijoista, monsieur", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat, jotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta myöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan, lausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat sentään jonkun verran liian "voimakkaita" hänelle, vastaa Verlaine profeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt "Bonne chanson'in" valmiina edessään: "Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka Teitä varmasti enemmän miellyttää."
Verlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka M:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta ja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin, vakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi kuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde oli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan puhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies haaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten hän "Confessions"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu "järjestää elämä", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä mukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen jälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut ainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso, vaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään ja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien ja irtonaisten parissa mitä hän itse oli — kapakassa. Ja vaikka hän myöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä ja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa äänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista: niin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen ainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen pysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana. Tuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in myöhemmässä lyriikassa, varsinkin "Sanattomissa romansseissa" ja "Rakkaus"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi näkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen viheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.
Simple elle était comme au temps de ma cour
en robe grise et verte. —
Hän oli koruton kuin kosintani aikana,
harmaassa ja vihreissä puvussa.
Useimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne täynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista kokoonpantu on ihana sikermä "Birds in the night", Lintuja yössä, jossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain leikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan, vuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan. Surumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö: