"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran jo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan ensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja taputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure".
Olin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä ollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin, että kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi, sen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä ihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: "Luulenpa että meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo hirnahtelee, kun minä talliin tulen".
"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin Pulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke".
Isäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi vaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin kaunista kaulaa ja virkkoi: "Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan toinen hevonen kuin taloon tullessasi".
Ikäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön, paroonin sitä hyväillessä.
"Ville, me olemme hyvin hoitaneet sitä", sanoi pakooni.
"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä on tullut toinen hevonen".
Ville puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi niiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat kokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli lisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina tarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä annettava hevosille nautittavaksi.
VIIDES LUKU.
Keskusteluja tallipihalla.