"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista", vastasi se. "Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä ihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin emästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin muitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei ollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka minua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan meitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta meistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki usein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia meistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja rupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten vallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä. Mutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika. Useita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet minut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi turvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi väkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he kuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen hosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa. Ei koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin tahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella hurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli seistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja rupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla vapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat vielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.

"Oli yksi — talon vanha isäntä, — joka luullakseni olisi jaksanut hillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten hoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse hän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva, vallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän vielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen edessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara koura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään muuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, hevoslihaa ", — Näykki polki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas rauhallisempana jatkoi:

"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui ja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan kerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi, sen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut minua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin tunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana aamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas pitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen hän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet, merkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta satuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut ja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin suussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi kitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön. Hän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko luontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin huimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan minä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä erilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle, rahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin, kunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen huokasemaan.

"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen katajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei vettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki mieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja ohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella, että nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei anneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen, joka leppeästi kutsui minua, — se oli vanhan isännän ääni, jonka tuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän luokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita. Hänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän antoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että sitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää mulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt lähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin rauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän katsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän hyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan ikävä juttu.'

"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen ohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois tieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta ole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista', vaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan hyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään minut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi minut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli, ja yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää. Suuni oli niin pahasti haavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat, pudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä maistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni ja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei koskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.

"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve, uskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja pitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi".

"Kun oppiaikani oli kulunut" — jatkoi tamma kertomustaan — "osti eräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla ja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa. Siellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin ja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka komean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa, mutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa varustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa herrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin satuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla selkään. Siinä saattoi tulla hulluksi".

"No eikö isäntä pitänyt hevosten puolta?" kysäsin.

"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat olemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä, rengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle, että mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen olisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei hän kyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui ja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes olisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin halukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun koreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa ja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä, usein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi ja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli. Tallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin vaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni tukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin enkä asettunut millään. Silat särkyivät — ja sen jälkeen minua ei enää niiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä myömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan pahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs hevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti erilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä. Ja ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä hevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko, mutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin muutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen ja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos en pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi hän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki, oli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää minua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä kun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän suuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä uskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä käytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista tavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin minut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti minut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen sinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut käsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli puolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan kukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten sinä, mutta sitä en voi".

"Mutta", virkahdin minäkin, "olisi minusta sentään häpeä jos sinä rupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa".