Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä. Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää kaipasin?
Niin, vielä kaipasin vapautta!
Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan, sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki ja pitkin, — sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa, tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt täytyy saada kimpasta pikkuisen. Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti, mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.
"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan, niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy, antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli poissa. Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan usein vikureiksi, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.
Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa. Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja levättiin kalveen puolella.
NELJÄS LUKU.
Toverini Näykki.
Kun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme pitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun kasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.
"Niin", sanoi se, "jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi minusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt jään kai ijäkseni tällaiseksi".
"Miksi niin?" kysäsin.