"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä, — mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies, on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun pilttuusi vietiin".
Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin, tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".
Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.
"No, kuinka se kulkee?"
"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä. Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".
Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin, sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.
"No miltä tuntui?" kysyi hän.
"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi."
Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni, jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän tarkoitti ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.
Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin Näykinkin luottamuksen.