"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi, joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut silmälippuja, niin olisi se kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä. Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin nahkansa".

"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan, "että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän aina luulevat voivansa korjata luontoa".

Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. — Mutta heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".

Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.

KUUDES LUKU.

Selviä sanoja.

Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi. — Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni, joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti. "Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".

Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja, jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti säästävät hevosen voimia.

Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan, nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei muu auttanut.

Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä. Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea, eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan. Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan. Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.