Ville puisti päätään ja ryki, — ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee, ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.
Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset, jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, — kamalaa oli se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.
Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää, mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon, jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, ettei kenenkään koskaan ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin. Sitä neuvoa olisi täälläkin pitänyt noudattaa.
Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.
KYMMENES LUKU.
Sananvienti lääkärille.
Loppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen herraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan, hauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme ja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: "Senpä näkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä vaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai tulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne eivät tahdo, ei yksi kymmenestä".
Viivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin. Olimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä yönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt nukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla. Joku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon, mutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. "Nyt Musta, nyt sinun kerran pitää koetella miten koipesi oikeavat", virkkoi hän ja työnsi samalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän tempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty kädessä ja puhui:
"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, — emäntäsi henki on kysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje tohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä ehdit".
Seuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki ja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että syrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. "Kas niin, Musta, nyt koeta parastasi". Ei repinyt hän suitsista eikä ruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, — tuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin juossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä verkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma oli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas annoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista tuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut minkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle, tuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos kysyen, mikä on hätänä.