"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori heti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje".

"Odota, minä tulen".

Hetken kuluttua oli tohtori jo pihalla.

"Pahinta on", sanoi hän, "että hevoseni on äsken palannut matkalta ja on aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?"

"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos tarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin minä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni mieluisinta".

"Hyvä, sitten lähden yksin heti".

Tuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa. Ville huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee kyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. "Varokaa vain hevosta, ettei sille tapaturmaa satu". Tohtori lupasi tehdä parastaan ja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.

Ja hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia tarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan hillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti vauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä kovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas reippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla vastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi kärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut tallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä tuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki juoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle vettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui hyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä. Mutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin väristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja rintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani, vaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua! Muutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin ääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin Ville talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja toi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi juotavakseni. Sen juotuani nukahdin.

Renkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden hän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja jättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää, kuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä sairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää. Mutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin minua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli hoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja virkkoi: "Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen sinä pelastit". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että emäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet. Ville vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen juoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä oli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, — ainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin suinkin ja että se kiire oli emännän takia.

YHDESTOISTA LUKU.