Jäähyväiset.
Kauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja sain vanhat voimani takasin.
Kolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa, mutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset kohtalonvaiheet.
Kuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan huononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman näköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä kotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko talossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä mukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois maatilaltaan, — muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.
Ville kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää vihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin aseman väliä edestakaisia — meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi lähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa meillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää — vanha se jo olikin — ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria. Pian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin ja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni Hjelmille, Uudellemaalle — vakuutettiin että siellä meille tulisi hyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain ilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun jo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai sen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin paikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja katsovansa.
Iltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä muutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen äänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, — luulenkin hevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.
"Noo", kysyi hän Villeltä, "joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä palveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?"
"En ole", vastasi Ville verkalleen. "Minulla on ollut vähän tuumaa lähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä kengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin surkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään".
"Oikea tuuma", arveli paroonikin. "Sittenhän olet tilaisuudessa muutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus. Jos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni".
Ja hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville puolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle ja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä lähti isäntä tallista.